Viimeiset kesäillat

ovat jälleen käsillä, ja ne ovatkin uskomattoman kauniita. Tässä muutama niiden mieleen tuoma runo. Runon Sydänmaan lammella on kirjoittanut Ilmari Calamnius, vuodesta 1906 Ilmari Kianto, ja se on hänen ensimmäinen runonsa. Runo ilmestyi v. 1897 kokoelmassa Soutajan lauluja:

SYDÄNMAAN LAMMELLA

Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Ilmari Kiannon lähipiiristä minulla on yksi henkilökohtainen muisto. Vietin aikoinaan yhden kesäyön Lapissa hänen tyttärensä vieraana. Kiantajärvi, jonka saaressa Kiannon Turjanlinna sijaitsi, on minulle tuttu, mutta Sydänmaan lampea eli Mustalampea en ainakaan tiedä nähneeni.

Toinen mieleeni tuleva runo on Aaro Hellaakosken Kesäyö kokoelmasta Huojuvat keulat (1946).

KESÄYÖ

Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan

katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikki kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.

Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.

Sekä Sydänmaan lammella että Kesäyö on sävelletty, ja käsittääkseni ne ovat paljon tunnetumpia yksinlauluina kuin konsanaan runoina.

Kolmas ja viimeinen näistä viimeisten kesäöiden runoista on Katri Valan (1901-1944) Syyskesän juhla kokoelmasta Paluu (1934). Uskon, että Katri Valan suurelta osin unhoon jääneellä runoudella olisi annettavaa nykypäivänkin ihmiselle.

SYYSKESÄN JUHLA

Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.

Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat;
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat loimuavat.

Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.

Iltaisin

omalla pihalla, pelloilla ja marjametsissä kuulee kyyhkysen kujerrusta enemmän kuin muistini mukaan koskaan. Muutaman päivän kuluttua alkaa haulikon pauke, eikä metsiin uskalla enää mennä. Ja vasta äsken oli kevät, ja kyyhkyset kujersivat silloinkin.
Kyyhkynen on innoittanut monia runoilijoita. Yksi heistä oli Aale Tynni (1913-1997. Seuraavana hänen runonsa Kuherra, metsäkyyhky kokoelmasta Tarinain lähde (1974):

KUHERRA, METSÄKYYHKY

Jo kanukkapensas on saanut
lehden punaisen.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Syys on suvinen.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Heleästi pöllö huutaa
yöhön pimenevään.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Älä pelkää ensinkään.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Polun ruohoissa valkoinen härmä
hohtaa aamuisin.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Ehdit vieläkin.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Myös Aale Tynnin puolisolle P. Mustapäälle linnut olivat tärkeä teema. Hän on kirjoittanut niin tynnyrilinnusta, satakielestä, naakasta, käestä kuin kyyhkysistä - kyyhkysjumalattaren kämmenellä (Jäähyväiset Arkadialle, 1945):

KYYHKYSJUMALATAR

Et tahtonut, et voinutkaan...
Ja jäit siis paikoillesi.
Ja lintuemo, kyyhkynen,
marmorikäteesi pesi.

Jos lähtisit, jos liikuisit,
se lentoon säikähtäisi
ja murskattuna muna sen
sinun kämmenellesi jäisi.

Nyt kyyhkyslakkaa valtavaa
kannattaa neidonkäsi.
Vuossatain laulut ihanat
uinuvat edessäsi.

Sammuen maahan satavan
- jos paikaltasi lähdet -
näet linnunratain miljoonat
hohtavat kyyhkystähdet.


Englantilainen John Keats (1795-1821)on kirjoittanut yksinkertaisuudessaan ehkä vieläkin riipaisevamman kyyhkysrunon:

I HAD A DOVE, AND THE SWEET DOVE DIED

I had a dove, and the sweet dove died,
And I have thought it died of grieving;
O what could it grieve for? Its feet were tied
With a silken thread of my own hand’s weaving:
Sweet little red feet! Why would you die?
Why would you leave me, sweet bird, why?
You liv’d alone on the forest tree,
Why, pretty thing, could you not live with me?
I kiss’d you oft, and gave you white peas;
Why not live sweetly as in the green trees?