kirjoittanut Kaarlo Sarkia. Tämä on yksi lapsuuteni lopun runoista, jotka kiinnittivät elämäni Kaarlo Sarkiaan.
LOKAKUUN YÖSSÄ
Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!
Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
Ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.
Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.
Vielä kauempaa, aivan varhaisimmasta lapsuudestani, nousevat nämä isän äänellä lauletut, nyt jo osittain unohtamani säkeet:
Minä muistan sen hämyisen illan,
kun käskyn sain reservihin.
Oli sateinen lokakuun ilta,
ja me mentiin juuri levarihin.
... annettiin mulle,
ja huudettiin: "Kiirettä, hei!"
Minä suukon vain tyrkkäsin sulle,
kun juna jo jonnekin vei.
Me saavuttiin niin Kannakselle,
oli eessämme Karjalan maa,
ja kapteeni selitti meille:
"Tätä, pojat, te puolustakaa!"
Me korsuihin vedimme luumme
...
ja usein sai yöhaaveiluumme
tuo tyttö, mi jäi siviiliin.
Jos joku lukijoista muistaa enemmän, niin ilahtuisin täydennyksestä.
Paljon on tapahtunut 72 vuodessa noiden ylimääräisten kertausharjoitusten jälkeen. Mutta lokakuuta on riittänyt 31 päivää joka ikinen vuosi.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
lauantai 1. lokakuuta 2011
Syksyn ydintä
kohti matkataan suurenmoisessa säässä. Vihreää, kultaa, vihreää kultaa. Vihreällä sammalella koivunlehtien ja kantarellien kultaa. Ja sininen taivas.
Metsässä kulkiessa tulivat mieleen Aleksis Kiven Anjanpellon ensimmäiset säkeistöt, vaikka syyskuu menikin jo:
Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;
Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli,
Kellastunut, äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.
Ja sitten tuli lokakuu, kuten Aaro Hellaakoskelle aikoinaan:
OCTOBER
October, oves aukeaa
ja raikas tuuli hulvahtaa
maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat
on juhlallisen loistavat.
On suuri kypsyminen.
October, tiennet, kestetyt
on vaivat, kohta lyövä nyt
on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain,
ja kuultu äänet huuhkajain
syysyöstä, pimennoista.
October, päiväs lyhkäinen
täys onhan tuskaa tuhanten
ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa
tään viime kerran leimuaa
ja uhmaa sallimusta.
October, tänne tullessas
on kultalehti otsallas
ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet,
teet loistaviksi lähtötiet,
sa kutsut, hurmioinen.
Vielä hurmioituneempi on Dylan Thomasin (1914-1953) lokakuun runo. Tämän runoilijan vuoksi Robert Allen Zimmerman otti taiteilija nimekseen Bob Dylan - eikä ihme.
POEM IN OCTOBER
It was my thirtieth year to heaven
Woke to my hearing from harbour and neighbour wood
And the mussel pooled and the heron
Priested shore
The morning beckon
With water praying and call of seagull and rook
And the knock of sailing boats on the webbed wall
Myself to set foot
That second
In the still sleeping town and set forth.
My birthday began with the water-
Birds and the birds of the winged trees flying my name
Above the farms and the white horses
And I rose
In a rainy autumn
And walked abroad in shower of all my days
High tide and the heron dived when I took the road
Over the border
And the gates
Of the town closed as the town awoke.
A springful of larks in a rolling
Cloud and the roadside bushes brimming with whistling
Blackbirds and the sun of October
Summery
On the hill's shoulder,
Here were fond climates and sweet singers suddenly
Come in the morning where I wandered and listened
To the rain wringing
Wind blow cold
In the wood faraway under me.
Pale rain over the dwindling harbour
And over the sea wet church the size of a snail
With its horns through mist and the castle
Brown as owls
But all the gardens
Of spring and summer were blooming in the tall tales
Beyond the border and under the lark full cloud.
There could I marvel
My birthday
Away but the weather turned around.
It turned away from the blithe country
And down the other air and the blue altered sky
Streamed again a wonder of summer
With apples
Pears and red currants
And I saw in the turning so clearly a child's
Forgotten mornings when he walked with his mother
Through the parables
Of sunlight
And the legends of the green chapels
And the twice told fields of infancy
That his tears burned my cheeks and his heart moved in mine.
These were the woods the river and the sea
Where a boy
In the listening
Summertime of the dead whispered the truth of his joy
To the trees and the stones and the fish in the tide.
And the mystery
Sang alive
Still in the water and singing birds.
And there could I marvel my birthday
Away but the weather turned around. And the true
Joy of the long dead child sang burning
In the sun.
It was my thirtieth
Year to heaven stood there then in the summer noon
Though the town below lay leaved with October blood.
O may my heart's truth
Still be sung
On this high hill in a year's turning.
Aale Tynni on suomentanut tämän runon nimellä Runo lokakuussa. Tehtävä on ollut haastava:
RUNO LOKAKUUSSA
Oli kolmaskymmenes vuoteni taivasta kohti,
kun havahtui kuulooni metsiköstä ja satamasta
ja simpukkalammikkoiselta rannalta,
haikarapappiselta,
aamun vihje
veden rukoillessa ja lokin ja naakan huhuillessa
ja purjeveneiden kolkuttaessa verkkojen peittämää seinää vasten,
että astuisin jalallani
juuri silloin
uinuvaan kaupunkiin ja eteenpäin.
Minun syntymäpäiväni alkoi vesi-
lintujen ja siivekkäiden puiden lintujen minun nimeäni lentäessä
maatilojen yli ja valkoisten hevosten,
ja nousin
sateiseen syksyyn
ja vaelsin kauas saderyöpyssä kaikkien päivieni;
oli nousuvesi ja haikara sukelsi lähtiessäni tielle
ylitse rajan
ja kaupungin porttien
suljettujen, kaupungin havahtuessa.
Koko keväällinen kiuruja vierimässä
pilvessä, pientaren pensaat kuohuen viheltäviä
mustarastaita, lokakuun aurinko suvisena
kukkulan hartioilla,
siellä olivat lauhkeat säät ja suloiset laulajat äkillisesti
tulleina aamuun, missä käyskelin kuuntelemassa
miten sadetta vääntävä
viima huokui
metsästä altani kaukaa.
Kalpea sade pienenevän sataman yllä
ja merenkastaman kirkon, kotilon kokoisen,
sumussa sarvet, ja linnan,
niin ruskean kuin pöllöt: -
mutta kaikki tarhat
keväiset, kesäiset kukkivat valtavin tarinoin
rajan tuolla puolen ja kiurujen täyttämän pilven alla.
Siellä sain ihmetellä
syntymäpäivääni
yhä - mutta ilma kääntyi.
Pois kääntyi se hilpeästä maisemasta,
ja toista ilmaa ja taivasta sinertynyttä
virtasi uudelleen suven ihme
omenoita,
päärynöitä ja punaista viinimarjaa.
Ja sen kääntyessä näin niin selvästi lapsen
aamut unohtuneet, miten kulki hän äitinsä kanssa
läpi auringonpaisteen
paraabeleiden
ja vihreiden kappelien legendojen
ja kahdesti tarinoitujen lapsuuden vainioiden,
että hänen kyyneleensä polttivat poskeani ja hänen
sydämensä liikahti sydämessäni.
Nämä olivat metsät, virta ja meri,
missä poika
kuuntelevassa
vainajain suvessa kuiski ilonsa totuutta
vuoroveden kaloille, kiville ja puille.
Ja mysteerio
yhä eläen lauloi
vedessä ja laululintusissa.
Ja siellä sain ihmetellä syntymäpäivääni
yhä, mutta ilma kääntyi. Ja kauan sitten
kuolleen lapsen totinen ilo hehkuen lauloi
auringossa.
Oli kolmaskymmenes
vuoteni taivasta kohti, ja se seisoi keskipäivässä suvisessa,
vaikka kaupungin alhaalla lehditti lokakuun veri.
Oi, että sydämeni totuus
yhäti soisi
tämän kukkulan laella vuoden vaihtuessa.
Metsässä kulkiessa tulivat mieleen Aleksis Kiven Anjanpellon ensimmäiset säkeistöt, vaikka syyskuu menikin jo:
Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;
Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli,
Kellastunut, äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.
Ja sitten tuli lokakuu, kuten Aaro Hellaakoskelle aikoinaan:
OCTOBER
October, oves aukeaa
ja raikas tuuli hulvahtaa
maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat
on juhlallisen loistavat.
On suuri kypsyminen.
October, tiennet, kestetyt
on vaivat, kohta lyövä nyt
on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain,
ja kuultu äänet huuhkajain
syysyöstä, pimennoista.
October, päiväs lyhkäinen
täys onhan tuskaa tuhanten
ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa
tään viime kerran leimuaa
ja uhmaa sallimusta.
October, tänne tullessas
on kultalehti otsallas
ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet,
teet loistaviksi lähtötiet,
sa kutsut, hurmioinen.
Vielä hurmioituneempi on Dylan Thomasin (1914-1953) lokakuun runo. Tämän runoilijan vuoksi Robert Allen Zimmerman otti taiteilija nimekseen Bob Dylan - eikä ihme.
POEM IN OCTOBER
It was my thirtieth year to heaven
Woke to my hearing from harbour and neighbour wood
And the mussel pooled and the heron
Priested shore
The morning beckon
With water praying and call of seagull and rook
And the knock of sailing boats on the webbed wall
Myself to set foot
That second
In the still sleeping town and set forth.
My birthday began with the water-
Birds and the birds of the winged trees flying my name
Above the farms and the white horses
And I rose
In a rainy autumn
And walked abroad in shower of all my days
High tide and the heron dived when I took the road
Over the border
And the gates
Of the town closed as the town awoke.
A springful of larks in a rolling
Cloud and the roadside bushes brimming with whistling
Blackbirds and the sun of October
Summery
On the hill's shoulder,
Here were fond climates and sweet singers suddenly
Come in the morning where I wandered and listened
To the rain wringing
Wind blow cold
In the wood faraway under me.
Pale rain over the dwindling harbour
And over the sea wet church the size of a snail
With its horns through mist and the castle
Brown as owls
But all the gardens
Of spring and summer were blooming in the tall tales
Beyond the border and under the lark full cloud.
There could I marvel
My birthday
Away but the weather turned around.
It turned away from the blithe country
And down the other air and the blue altered sky
Streamed again a wonder of summer
With apples
Pears and red currants
And I saw in the turning so clearly a child's
Forgotten mornings when he walked with his mother
Through the parables
Of sunlight
And the legends of the green chapels
And the twice told fields of infancy
That his tears burned my cheeks and his heart moved in mine.
These were the woods the river and the sea
Where a boy
In the listening
Summertime of the dead whispered the truth of his joy
To the trees and the stones and the fish in the tide.
And the mystery
Sang alive
Still in the water and singing birds.
And there could I marvel my birthday
Away but the weather turned around. And the true
Joy of the long dead child sang burning
In the sun.
It was my thirtieth
Year to heaven stood there then in the summer noon
Though the town below lay leaved with October blood.
O may my heart's truth
Still be sung
On this high hill in a year's turning.
Aale Tynni on suomentanut tämän runon nimellä Runo lokakuussa. Tehtävä on ollut haastava:
RUNO LOKAKUUSSA
Oli kolmaskymmenes vuoteni taivasta kohti,
kun havahtui kuulooni metsiköstä ja satamasta
ja simpukkalammikkoiselta rannalta,
haikarapappiselta,
aamun vihje
veden rukoillessa ja lokin ja naakan huhuillessa
ja purjeveneiden kolkuttaessa verkkojen peittämää seinää vasten,
että astuisin jalallani
juuri silloin
uinuvaan kaupunkiin ja eteenpäin.
Minun syntymäpäiväni alkoi vesi-
lintujen ja siivekkäiden puiden lintujen minun nimeäni lentäessä
maatilojen yli ja valkoisten hevosten,
ja nousin
sateiseen syksyyn
ja vaelsin kauas saderyöpyssä kaikkien päivieni;
oli nousuvesi ja haikara sukelsi lähtiessäni tielle
ylitse rajan
ja kaupungin porttien
suljettujen, kaupungin havahtuessa.
Koko keväällinen kiuruja vierimässä
pilvessä, pientaren pensaat kuohuen viheltäviä
mustarastaita, lokakuun aurinko suvisena
kukkulan hartioilla,
siellä olivat lauhkeat säät ja suloiset laulajat äkillisesti
tulleina aamuun, missä käyskelin kuuntelemassa
miten sadetta vääntävä
viima huokui
metsästä altani kaukaa.
Kalpea sade pienenevän sataman yllä
ja merenkastaman kirkon, kotilon kokoisen,
sumussa sarvet, ja linnan,
niin ruskean kuin pöllöt: -
mutta kaikki tarhat
keväiset, kesäiset kukkivat valtavin tarinoin
rajan tuolla puolen ja kiurujen täyttämän pilven alla.
Siellä sain ihmetellä
syntymäpäivääni
yhä - mutta ilma kääntyi.
Pois kääntyi se hilpeästä maisemasta,
ja toista ilmaa ja taivasta sinertynyttä
virtasi uudelleen suven ihme
omenoita,
päärynöitä ja punaista viinimarjaa.
Ja sen kääntyessä näin niin selvästi lapsen
aamut unohtuneet, miten kulki hän äitinsä kanssa
läpi auringonpaisteen
paraabeleiden
ja vihreiden kappelien legendojen
ja kahdesti tarinoitujen lapsuuden vainioiden,
että hänen kyyneleensä polttivat poskeani ja hänen
sydämensä liikahti sydämessäni.
Nämä olivat metsät, virta ja meri,
missä poika
kuuntelevassa
vainajain suvessa kuiski ilonsa totuutta
vuoroveden kaloille, kiville ja puille.
Ja mysteerio
yhä eläen lauloi
vedessä ja laululintusissa.
Ja siellä sain ihmetellä syntymäpäivääni
yhä, mutta ilma kääntyi. Ja kauan sitten
kuolleen lapsen totinen ilo hehkuen lauloi
auringossa.
Oli kolmaskymmenes
vuoteni taivasta kohti, ja se seisoi keskipäivässä suvisessa,
vaikka kaupungin alhaalla lehditti lokakuun veri.
Oi, että sydämeni totuus
yhäti soisi
tämän kukkulan laella vuoden vaihtuessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)