Lokakuun yössä

kirjoittanut Kaarlo Sarkia. Tämä on yksi lapsuuteni lopun runoista, jotka kiinnittivät elämäni Kaarlo Sarkiaan.

LOKAKUUN YÖSSÄ

Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!

Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
Ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.

Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.

Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.

Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.

Vielä kauempaa, aivan varhaisimmasta lapsuudestani, nousevat nämä isän äänellä lauletut, nyt jo osittain unohtamani säkeet:

Minä muistan sen hämyisen illan,
kun käskyn sain reservihin.
Oli sateinen lokakuun ilta,
ja me mentiin juuri levarihin.

... annettiin mulle,
ja huudettiin: "Kiirettä, hei!"
Minä suukon vain tyrkkäsin sulle,
kun juna jo jonnekin vei.

Me saavuttiin niin Kannakselle,
oli eessämme Karjalan maa,
ja kapteeni selitti meille:
"Tätä, pojat, te puolustakaa!"

Me korsuihin vedimme luumme
...
ja usein sai yöhaaveiluumme
tuo tyttö, mi jäi siviiliin.

Jos joku lukijoista muistaa enemmän, niin ilahtuisin täydennyksestä.

Paljon on tapahtunut 72 vuodessa noiden ylimääräisten kertausharjoitusten jälkeen. Mutta lokakuuta on riittänyt 31 päivää joka ikinen vuosi.