Isäni

kuoli jo ajat sitten. Hänen elinaikanaan isänpäivää ei vietetty. Tänä isänpäivänä haluan silti omistaa hänelle ja mikseipä muillekin isille walesilaisen runoilijan Dylan Thomasin (1914 - 1953) kuolevalle isälleen kirjoittaman runon "Do not go gentle into that good night". Luulen, että se sopii minunkin isäni elämään ja kuolemaan.


DO NOT GO GENTLE INTO THAT GOOD NIGHT

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.

And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.


Runo on suomennettu kahteen kertaan. Tässä Risto Ahdin versio:  


Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla,

vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa,

riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla.

Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla
ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta,
he eivät kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla.  


Hyvät ihmiset, viimeisen aallon saapuessa, valittamalla

katsovat avuttomuuttaan vihreän lahden pinnalla,

riehuvat valon kuolemaa, raivoavat raivoamalla.


Villit, jotka sieppasivat auringon lennosta laulamalla

ja oppivat, liian myöhään, murheensa auringon matkalla,

eivät luovu yöhön sovinnolla.

Vakavat ihmiset, lähellä kuolemaa, sokeutuvalla katseella,
näkevät sokeitten silmien voivan meteorien tavoin salamoida
ja iloita, etteivät luovu pimeään sovinnolla.


Ja sinä, isäni, vanhuuden korkeudella,
kiroa, siunaa, pidä minua julmilla kyynelillä, rukoilen,
älä astu yöhön sovinnolla
raivoa, riehu valon kuolemaa, raivoa raivoamalla.



Toinen suomennos on  Marja-Leena Mikkolan. Se on ilmestynyt teoksessa Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava 1990). 


ÄLÄ SOVINNOLLA LÄHDE SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN

Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa. 

Joskin viisaat mieht lopun tullen tietävät että pimeys on oikeassa,
koska sanansa eivät haarukoineet salamoita,
he eivät sovinnolla lähde siihen  hyvään yöhön.

Hyvät miehet, jotka viimeisen aallon vyöryessä huutavat,
kuinka kirkkaina hauraat tekonsa nyt tanssisivat vihreällä lahdella,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat. 

Hurjat miehet, jotka ylistäen pyydystivät pakenevan auringon
ja liian myöhään ymmärtävät kiusanneensa sitä kesken matkan,
eivät sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.

Totiset miehet, jotka lähellä kuolemaa sokaistuen näkevät,
että sokeat silmät voisivat ilosta loimuta kuin meteorit,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat.

Ja sinä, isäni, siellä korkealla murheessasi:
kiroa, siunaa minut nyt tulisin kyynelin.
Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.