Toinen

runoilija-akateemikko heti P. Mustapään eli Martti Haavion perään on Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962), jonka 125-vuotissyntymäpäivää juhlitaan parhaillaan mm. Hyvinkään kirjastossa. Tämän "valkoisen Suomen hovirunoilijan" poliittisiin mielipiteisiin en voi yhtyä, mutta oli miehessä muutakin, ainakin nuorena. Tässä muutama otsikolla "Pikakuvia kadulta" vuodelta 1906:

TYÖTÖN

Hän astuu katukäytävää, on synkkyys silmissänsä.
Hän vaimoaan ja lapsiansa muistaa
ja rikkahitten Jumalan hän kiroo mielessänsä
ja takin alla nyrkkiään hän puistaa.

Niin, köyhän lapset - eilettäin jo viime palan sai ne,
hän turhaan anoi naapuriltaan lainaa.
Nyt raivonhuuto huulillensa hyrskyää kuin laine.
Hän puristain se povehensa painaa.

KERJÄLÄISÄITI

Hän seisoo kadunkulmassa, on lapsi helmassansa
- niin pureva on syystalven tuuli -
ja kuolon kuumekukkaset ne palaa poskillansa
ja veretön on vilusta huuli.

Ja risaisella rievulla hän peitteleepi pientään,
joka vaikeasti valittaen ääntää -
ja ohitsensa turkit yllä tuhannet rientää
ja turkinkaulan pystyhyn he kääntää.

Nämä sadan vuoden takaiset runot tuntuvat oudon ajankohtaisilta. Ja voisivat olla yhtä hyvin punaisen Suomen hovirunoilijan kynästä.

Pyhäinpäivän pastoraali

Kumman keväinen on tänä vuonna pyhäinpäivän sää. Pian lähdetään haudoille. Sitä ennen P. Mustapään runo tälle päivälle:

COMMEMORATIO ANIMARUM

Syystuuli liehtoo nurkissa,
kun tinaat, Lindblad, kannuja.
Kun ikkunastasi katselet
näet: ruohonkorret kuloiset
pihalla taipuvat maata vasten.
On aika henkien autuasten.
On sielujen päivä. Marraskuu.
Hämärä tupaasi laskeutuu.
Jäät katselemaan ja keskityt.
Jotakin, Lindblad, muistat nyt.

On juuri näkökentässäsi
utuinen, kuulas naisen käsi.
Se kantaa kiulua. Navettaan
joku leijaa yli pihamaan.
Nyt askelen näet kiirehtivän,
nyt näet huivin himmeän,
nyt sumun seassa hameen harmaan
sinä tunnet äitivainajan armaan.

Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa
kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa
ja ryytimaassasi kukkivat
satakaunot, mintut, resedat,
on ruoho liian vihreää,
mehiläisiä lentää vilistää,
koko päivä huokuu suvea,
on liian kaunis maailma.

Ja juosten, hyppien, huutaen
tavoitat äitisi suloisen.
Ja sinua, lapsivainajaa,
hymyillen äitisi taluttaa.
Hän nauraa kanssasi ihanasti
kun menette lehmitarhaan asti.

Ei muuta sitten. Hämärässä
nyt istut tuvassa, Lindblad, tässä.