Kun päivät

pitenevät ja talviaurinko paistaa, muistuu mieleen Kaarlo Sarkian Rukkilaulu. Siinä äiti kehrää ikkunan ääressä koko talvisen päivän, ja Kalle-poika on tuvassa hänen kanssaan välillä nukahtaenkin.
Runon rytmissä kuuluu rukin poljento, ja Sarkia maalailee äänteillä, varsinkin vokaaleilla, isolla siveltimellä.

RUKKILAULU

Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan,
Yllä sen vallaton
kultatomu hyörii.
Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
Äiti sen luona on,
rukin kehrä pyörii.

Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan,
käsi käy ees ja taas,
käämi langan käärii.
Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa.
Ylös, alas kimmeltäin
kultatomu häärii.

Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu
pikkumies naurusuu,
haavemaahan siirtyy.
Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet,
Soorian, Moorian
kaariportit piirtyy.

Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää.
Hämärään äiti jää.
Tuvan ruutu huurtuu.
Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa.
Varjot kasvaa laipioon, jättiläisiks suurtuu.

Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen.
Kuni lukki himuinen
hämysiimaa hiertää
käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa
suunnaton: kohtalon
jättikehrä kiertää.


Rukkilaulun ruotsinnos on parhaita runokäännöksiä, mitä olen nähnyt. Sarkiaa pidetään lähes mahdottomana käännettävänä, mutta suomenruotsalainen Joel Rundt on mielestäni onnistunut tässä erinomaisesti - lukuunottamatta yhden säkeen pois jättämistä viimeisessä säkeistössä. Se vesittää jylhän kohtalorunon syvimmän ytimen.


SPINNROCKSSÅNG

Solen har stugans golv målat med sin varma hand.
I dess sken gyllengul
dammets slöja hänger.
Nattens frost fönstrets is trollat till ett blomsterland.
Där invid sitter mor,
spinnrockshjulet svänger.

Foten ger trampen fart upp och ner, ner och upp.
Handen förs av och till,
tråden förs på spolen.
Solen skiner klar och varm, rocken söver med sitt surr,
dammet svävar av och an,
glimmande i solen.

Från sin lek liten pilt i dess sken förglömmer sig,
föres till drömmens land,
ser inför sitt öga
träda fram levande Törnrosa och Robinson,
Sorias, Morias
portar glimma höga.

Solen strimma slocknar nu, och den gyllne slöjan flyr.
Det blir skumt omkring mor,
fönstrets värld förloras.
Månens kniv klar och stor bakom rutan höjer sig.
Skuggor upp mot takets ås
växa och förstoras.

Gossen väcks och förskräcks, ser hur allt förändrar sig.
Som en spindel skymningen
ut sitt fångsnät slänger.

Högt och stort ödets hjul
över världen svänger.

.

Vuosi 2011

alkoi juuri upeiden hankien keskellä ja rakettien räiskeessä. Uudesta vuodesta on kirjoitettu monta runoa, joista valitsin Alfred Tennysonin (1809-1892) kirjoittaman. Tennyson oli erittäin suosittu runoilija ja ensimmäinen aateloitu englantilainen runoilija. Melko vähän hänenkin teoksiaan on suomennettu.

Ring out, wild bells

Ring out, wild bells, to the wild sky,
The flying cloud, the frosty light;
The year is dying in the night;
Ring out, wild bells, and let him die.

Ring out the old, ring in the new,
Ring, happy bells, across the snow:
The year is going, let him go;
Ring out the false, ring in the true.

Ring out the grief that saps the mind,
For those that here we see no more,
Ring out the feud of rich and poor,
Ring in redress to all mankind.

Ring out a slowly dying cause,
And ancient forms of party strife;
Ring in the nobler modes of life,
With sweeter manners, purer laws.

Ring out the want, the care, the sin,
The faithless coldness of the times;
Ring out, ring out thy mournful rhymes,
But ring the fuller minstrel in.

Ring out false pride in place and blood,
The civic slander and the spite;
Ring in the love of truth and right,
Ring in the common love of good.

Ring out old shapes of foul disease,
Ring out the narrowing lust of gold;
Ring out the thousand wars of old,
Ring in the thousand years of peace.

Ring in the valiant man and free,
The larger heart, the kindlier hand;
Ring out the darkness of the land,
Ring in the Christ that is to be.

Tässä tuntemattoman suomentajan kolmen säkeistön mittainen tuotos, jossa mielestäni niin muoto kuin sisältökin on onnistuttu säilyttämään hyvin:

Te soikaa, kellot

Te soikaa kellot taivaaseen
ja kiitäviin pilviin pakkasyön.
Vuos vaihtuu alla tähtivyön;
te soikaa kellot muistolleen.

Pois soikaa vanha ja tuokaa uus
näin hangille riemunne kuuluttain.
On vuosi mennyt, menköön vain.
Pois soikaa valhe, katkeruus.

Te rohkeutta kuuluttakaa
ja sydäntä hyvää, mi ymmärtää vois.
Te maasta soikaa varjot pois,
niin Kristus tulla ja jäädä saa.