93 vuotta sitten

Hyvinkäänjärvellä eivät laulaneet satakielet vaan tykit, kun saksalainen joukko-osasto kohtasi punaisten hyvinkäänkyläläisten vastarinnan Hevosmäen eli Puntun rinteellä. Taistelujen tauottua maantienojat Hevosmäellä olivat täynnä ihmisten ja hevosten ruumiita. Ansio siitä, että Hyvinkäänkylän asukkaista ei saanut surmaansa kovin monta, kuuluu osittain isoisälleni Artturi Rinnelle, joka ratsasti Nukarilta varoittamaan kyläläisiä lähestyvästä saksalaisosastosta. Monet pakoon lähteneet kyläläiset viettivät kolean huhtikuun yön Petkelsuon turveladossa, jossa mm. syntyi maailmaan poikalapsi. Samainen poika kaatui parikymmentä vuotta myöhemmin puolustaessaan isänmaatamme.

Runoilija Viljo Kajava (1909-1998) koki vuoden 1918 huhtikuun koulupoikana Tampereella ja kertoo siitä monissa runoissaan. Tässä yksi:

Ihmiset piiloutuivat kellareihin lapsi käsivarrellaan
toisten hameissa monta lasta.
Tykkituli jyskytti yökaudet, taivas paloi.

Kunnes
Pyynikin juoksuhaudoista,
Pirkkalantien lumisohjosta
viimeiset vihan salamat,
Pispalanmäen mökkien joka ikkunsta tulta,
joka kivijalasta kuolemaa.
ja kun siellä hiljeni,
Tampereen sisus kiehui vihaa,
ullakoilta, kivijaloista ammuttiin viimeiset panokset,
Satakunnankatu oli täynnä ruumiita
ja Kortelahdenkatu oli täynnä ruumiita
ja Esplanadi oli täynnä ruumiita
joita ei kenelläkään ollut aikaa korjata
ja hevosten raadot ihmisruumiitten seassa
ja kaikkialla paloi;

tämä oli tamperelaisten vaimojen huhtikuu
ja heidän sydämensä kylmä kevät.

Samaisen vuoden 1918 huhtikuun tunnelmia Helsingissä muisteli Arvo Turtiainen(1904-1980)vuonna 1964:

Haluan päästä siitä,
haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.

Hän ampui, tunsin hänet,
hänellä oli valkoinen nauha.
Hän kuoli, tunsin hänet,
hänellä oli punainen nauha.
Siinä hän makasi maassa
veren ansiomitali rinnallaan,
poikanen, viidentoista,
siis sotilaspoika,
siinä hän makasi,
kuollut, hymy huulillaan.

He veivät hänet pois, hänen hymynsä,
he kätkivät sen joukkohautaan,
puhkaistujen rintojen, särkyneiden katseiden,
murskattujen leukaperien joukkoon.
Eikä se ole milloinkaan, niin aineeton se oli,
noussut sieltä yhteenkään voiton juhlaan.

Minä nostan sen sieltä tänään,
hymyn helmen kuoleman hampaista,
hymyn kalan silmäripsieni verkosta,
johon se tarttui neljäkymmentäkuusi vuotta sitten
eräänä aurinkoisena huhtikuun aamuna
solassa kivimuurien takana Pietarinkadulla
Helsingin kaupungissa.

Haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.


Kumma kyllä seuraava amerikkalaisen trubaduurin Ed McCurdyn (1919-2000) uni on edelleenkin vain unta:

Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.

And when the paper was all signed
ans a million copies made,
they all joined hands and bowed their heads
and grateful prayers were prayed.
And the people in the streets below
were dancing round and round
and guns and swords and uniforms
were scattered on the ground.

Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.


When will they ever learn?

Suomen kielen

päivää vietetään huomenna.
Ihmeen vähän suomalaiset runoilijat ovat runoilleet suomen kielestä. Vai onko työkalusta tapanakaan runoilla?

Pentti Saarikoski on sanonut:
"Suomen kieli
on minulle ikkuna ja talo
minä asun tässä kielessä.
Se on minun ihoni."

Ja kun Kaarlo Sarkialle pahoiteltiin sitä, että hänen kaltaisensa mestari kirjoittaa niin tuntemattomalla kielellä kuin suomi, hän totesi, että suomeksi kirjoittaminen on hänen elämänsä suurin onni.


Seuraavana muutama vanhempi runo suomen kielestä. Ensimmäisen, Suomen valta, on kirjoittanut A.Oksanen eli August Ahlqvist (7.8.1826 - 20.11.1889), suomen kielen professori ja ankara puutarhuri sekä Aleksis Kiven lyttyyn lyöjä.

SUOMEN VALTA

Nouse, riennä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
niiss' on suoja Suomenmaan;
yksi mieli, yksi kieli,
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura,
kyntäneet on Suomenmaan;
kasvoi vehnä taikka kaura,
maa on meidän perkaamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
meidän maata johdattaa?
Nouse siis, sä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti
ruton, näljän aikana,
yksin miekallansa esti
vihoillisen maastansa;
suomalain' siis yksin käyköön
käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
siin' on, suomalainen, mahti,
jok' ei oo kenenkään muun,
sillä maalla sie oot vahti;
älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Ja näin kuuluu Paavo Korhosen (1775- 1840)

RUNO SUOMEN KIELESTÄ

Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät.
Että Suomesta suloinen
Runo tässä lauletahan,
Koska mieli kättä käski,
Käsi kätteli kyneä,
Kynä piirsi puustavia?
Mitäs puustavit puhuivat?
Sitä ne sanoivat silloin,
Kuinka suotta Suomen kieli
Kapaloss’ on kauvan ollut
Lapsen tautisen tavalla!
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitke’issä,
Vaikka on jo vanha kyllä,
Eipä taia tullakkana
Siitä miestä milloinkana,
Joka poikki ponnistaisi,
Katkoisi kapalovyönsä,
Jaksaisi jaloin kävellä
Aikamiehen askelia,
Päästä päähän pitkän pöyän
Isommille istuimille,
Rinnalle rikasten kielten,
Valtakielten kumppaliksi;
Että vielä virkamiehet,
Oikeu’en omat jäsenet
Suomen kieltä kirjoittaisi;
Että tuomiot tulisi,
Esivallan valtakirjat
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla.
Kyllähän kynä tekisi
Suomalaisia sanoja,
Kuin on kuultuna puheessa;
Oppineemmatkin osaisi
Suomen suoria sanoja,
Jos sen antaisi asetus,
Eikä estettä olisi
La’in vanhan laitoksista.
Kylläpä me kyntömiehet
Tuolla aikahan tulemme
Keskenämme kelpolailla,
Vaan ei tuta tuomioita,
Välikirjoja vähiä,
Kuittejamme kuitenkana;
Eikä suuta suuremmilta
Suomi saattaisi pilata.
Lintuset livertelevät
Kukin äänellä omalla,
Kielellänsä kerkeästi,
Jonka heille äiti neuvoi,
Oma vanhempi opetti
Pesissänsä pienempinä:
Ei ole sitä etua
Suomen kansalle suvaittu.
Ruotsin kieli on ruvennut,
Joutunut jo ensi alusta
Suomen suureksi isäksi.
Aina sill’ on arvo suuri,
Joll’ on ystävät ylhäiset,
Sukulaiset suuret muutkin;
Sanotaanpa Saksan kielen
Ruotsin heimoa olevan.
Missä on sukua Suomen?
On vähän Virossa vielä
Aivan arvossa samassa,
Ett’ei kouluissa kysytä,
Akatemioiss’ anota.
Mitäs vielä viimeiseksi
Suomen puolesta puhumme?
Jos ne herrat Helsingissä,
Suuren oikeu’en omaiset
Antaisi luvan lujimman,
Että tuomiot tulisi
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla;
Sitte sihteerit tekisi
Halaistulla höyhenellä
Samallaisia sanoja
Kuin on suullakin sanottu,
Jopa piispatkin pitäisi
Suomen kieltä suurempana,
Kaikki tuumahan rupeisi,
Kirjoittaisi Suomen kieltä.
Se on suomeksi sanottu
Suomalaisten suosioksi.

Melkoinen on myös V.A. Koskenniemen

SONETTI SUOMEN KIELESTÄ

Kuin tumma humu havahtuvain puiden - niin
oot vielä aamuntuore koko olennolta,
kuin heräjävä honka, kastepisar jolta
viel' on, kuin kyynel, jäänyt havuin neulasiin.

Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin,
mut kerakkees saa voiman itse auringolta,
kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta,
kuin soturit ne pukenut on pantsariin.

Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar,
jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä
on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:

Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar
sun uinuu nuoreen povehesi kätkettynä
ja sanais salaperäisehen musiikkiin!


Onneksi olkoon, suomi! Onneksi on suomi.

Huhtikuu, vaalikuu,

yhtenä teemana maahanmuutto ja maahanmuuttajat. Maahanmuuttaja on aina kuitenkin myös maastamuuttaja. Me suomalaiset tiedämme sen kyllä, kunhan hiukan muistelemme.

Tänään jälleen yhden huhtikuun alkaessa särkyä kirjoitan tänne kosovolaisen Azem Shkrelin (1938-1997) runon Nata e mërgimtarëve, Maastamuuttajien yö. Olen itse suomentanut sen käyttäen apuna Robert Elsien ja Janice Mathie-Heckin englanninnoksia. Minua kiehtoo erityisesti tämän runon antiikkinen mitta, johon pakotettuna albanian kieli muistuttaa yllättävän paljon latinaa. Albaanit itse uskovat olevansa sekä etnisesti että kielellisesti muinaisten illyyrien jälkeläisiä. Kukapa tietää?

NATA E MËRGIMTARËVE

Natë njëqindvjeçe, habe librin tënd, shkruaj,
Nga fundi i botës po të vinë nipa plisbardhës
Evropës t'i sjellin erë dheu, erë toke të jugut.

Kokë më kokë për bukë e për luftë e për Londër
Zotër të mirë të mërgimit, mbushni shtambat
Pini vetë të moçme ilire, pini dhe thuani Zonjë
E qytetëruar, rrudhe kindin, bëri vende robit
Të lirisë sate të madhërueshme, jepi pak nga
Bukuria jote, lere të të prekë me pendël të
Shpendit të vet, me futë të saj të ta shkruajë
Evropën, Anadollin, Amerikën, natë njëqindvjeçe
Shkruaj, Mërgim Bardha, Mërgim Curri, Mërgim
Këlmendi, Mërgim Mërgimi, po të vinë pa plis
Të bardhë, do të kthehen me koka të bardha.


MAASTAMUUTTAJIEN YÖ

Satavuotias yö, avaa kirjasi, kirjoita muistiin,
tulevatko maan ääristä valkohattuisten lastenlapset
tuoden Eurooppaan maan tuoksun, etelän mullan.

Pää päältä, leivän ja sodan ja Lontoon tähden.
Hyvät siirtolaisisännät, kaatakaa malja täyteen
ikivanhaa illyyriviiniä, juokaa ja sanokaa: kypsää.
Hyvä rouva, helmanne kootkaa, tehkää orjalle tilaa
upeassa vapaudessanne, hänelle lainatkaa
hitu kauneuttanne, suokaa hipaista hänen
oman lintunsa sulalla, ikimusteella kirjoittaa:
Eurooppa, Anatolia, Amerikka. Satavuotias yö,
kirjoita muistiin: muuttaja Bardha, muuttaja Curri,
muuttaja Kelmendi, muuttaja Muuttajanpoika.
Jos tulevatkin he valkeita hattujaan vailla,
palatessaan heidän päänsä on valkoinen.