93 vuotta sitten

Hyvinkäänjärvellä eivät laulaneet satakielet vaan tykit, kun saksalainen joukko-osasto kohtasi punaisten hyvinkäänkyläläisten vastarinnan Hevosmäen eli Puntun rinteellä. Taistelujen tauottua maantienojat Hevosmäellä olivat täynnä ihmisten ja hevosten ruumiita. Ansio siitä, että Hyvinkäänkylän asukkaista ei saanut surmaansa kovin monta, kuuluu osittain isoisälleni Artturi Rinnelle, joka ratsasti Nukarilta varoittamaan kyläläisiä lähestyvästä saksalaisosastosta. Monet pakoon lähteneet kyläläiset viettivät kolean huhtikuun yön Petkelsuon turveladossa, jossa mm. syntyi maailmaan poikalapsi. Samainen poika kaatui parikymmentä vuotta myöhemmin puolustaessaan isänmaatamme.

Runoilija Viljo Kajava (1909-1998) koki vuoden 1918 huhtikuun koulupoikana Tampereella ja kertoo siitä monissa runoissaan. Tässä yksi:

Ihmiset piiloutuivat kellareihin lapsi käsivarrellaan
toisten hameissa monta lasta.
Tykkituli jyskytti yökaudet, taivas paloi.

Kunnes
Pyynikin juoksuhaudoista,
Pirkkalantien lumisohjosta
viimeiset vihan salamat,
Pispalanmäen mökkien joka ikkunsta tulta,
joka kivijalasta kuolemaa.
ja kun siellä hiljeni,
Tampereen sisus kiehui vihaa,
ullakoilta, kivijaloista ammuttiin viimeiset panokset,
Satakunnankatu oli täynnä ruumiita
ja Kortelahdenkatu oli täynnä ruumiita
ja Esplanadi oli täynnä ruumiita
joita ei kenelläkään ollut aikaa korjata
ja hevosten raadot ihmisruumiitten seassa
ja kaikkialla paloi;

tämä oli tamperelaisten vaimojen huhtikuu
ja heidän sydämensä kylmä kevät.

Samaisen vuoden 1918 huhtikuun tunnelmia Helsingissä muisteli Arvo Turtiainen(1904-1980)vuonna 1964:

Haluan päästä siitä,
haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.

Hän ampui, tunsin hänet,
hänellä oli valkoinen nauha.
Hän kuoli, tunsin hänet,
hänellä oli punainen nauha.
Siinä hän makasi maassa
veren ansiomitali rinnallaan,
poikanen, viidentoista,
siis sotilaspoika,
siinä hän makasi,
kuollut, hymy huulillaan.

He veivät hänet pois, hänen hymynsä,
he kätkivät sen joukkohautaan,
puhkaistujen rintojen, särkyneiden katseiden,
murskattujen leukaperien joukkoon.
Eikä se ole milloinkaan, niin aineeton se oli,
noussut sieltä yhteenkään voiton juhlaan.

Minä nostan sen sieltä tänään,
hymyn helmen kuoleman hampaista,
hymyn kalan silmäripsieni verkosta,
johon se tarttui neljäkymmentäkuusi vuotta sitten
eräänä aurinkoisena huhtikuun aamuna
solassa kivimuurien takana Pietarinkadulla
Helsingin kaupungissa.

Haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.


Kumma kyllä seuraava amerikkalaisen trubaduurin Ed McCurdyn (1919-2000) uni on edelleenkin vain unta:

Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.

And when the paper was all signed
ans a million copies made,
they all joined hands and bowed their heads
and grateful prayers were prayed.
And the people in the streets below
were dancing round and round
and guns and swords and uniforms
were scattered on the ground.

Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.


When will they ever learn?