Tapanin myrsky

pauhasi ja teki tuhojaan. Siitä tuli mieleen runo, joka tunnetaan hyvin Oskar Merikannon yksinlauluna, mutta jonka kirjoittaja on jäänyt nykypolvelta melkein unohduksiin. Runo on Myrskylintu, ja runoilija Kasimir Leino, Eino Leinon veli ja monipuolinen kulttuuripersoona, filosofian tohtori, runoilija, kriitikko ja suomentaja. Myrskylintu ilmestyi vuonna 1890 kokoelmassa Ristiaallokossa.

MYRSKYLINTU

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun honka huojuu ja näre notkuu
Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja laulan luontoa, maailmoita
Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn,
Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon siintävän seijastaa,
Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti,
Ja sävel soios sä myrskysään!
– Mä lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Runo heijastanee Kasimir Leinon pyrkimystä vapautua sovinnaisuuden ikeestä. Kai meissä kaikissa asustaa pieni myrskylintu. Mutta sanotaanhan, että kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.

Suosittelen kuuntelemaan Myrskylinnun Jorma Hynnisen - nykyistä nuoremman - esittämänä.

Jouluyö, juhlayö

jälleen Kaarlo Sarkian kanssa:

LAPSUUDEN JOULU

Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää.
Mut jostain takaa aikojen menneitten
yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen
sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää.
Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu:
tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu,
takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.

On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri.
Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen,
jota kohti on kuljettu päiviä laskien.
Jo on käsillä korkea hetki, tuokio suuri.
kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa.
on tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa
ja ikkunan takana tähdet ja hankien muuri.

Miten hartaana juhlavirren kajaa
sävel valtava: ”Enkeli taivaan lausui näin…”
Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin
nyt lukee: ”…Koska he eivät saaneet majaa,
he menivät talliin härkien, lammasten luo…”
Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo:
härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa.

Siks navetan, tallinkin asujat kunniaksi joulun
tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa.
Mut huomio - pukki jo ovelle kolkuttaa,
Lapinmaasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun.
Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties!
Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies
ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun.

Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan,
on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus:
valo yössä, enkelilaulun ihanuus,
satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan,
ja lahjat ja herkut ja loiste silmien,
hyvä tahto ja havina taivaisten siipien –
miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?

Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa
käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien.
Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien,
sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa.
Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän
ja ihmettä katselen puhtaan syntymän,
teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.

Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto
ja juhlaa soittavat kellot temppelin,
sadun taikapiirissä siivin havisevin
tule luokseni muistojen kalleimpien saatto!
Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat,
te joulun katoamattoman haltijat.
Tule, äiti, lietes luo, tule penkilles, taatto.

Lumi suli

jo, mutta silti mieleen muistuu Kaarlo Sarkian Ensi lumen aikaan. Ja Hietaniemenkatu ja 70-luku.

ENSI LUMEN AIKAAN

Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin ..
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin
ohi häämöittävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon ..
Hävisimme pois, kädet yhtyin,
kujas kuiskailevaan pimentoon.

Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaja, karvas
katos sieluista, sen viti vei.

Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuina me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun ..
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäiseen onneen pois!

Lumisena iltana

Ensilumi tuli melkoisella rysäyksellä, ja mieleen muistuu Robert Frostin runo vuodelta 1923,

STOPPING BY WOODS IN A SNOWY EVENING

Whose woods these are I think I know.
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.

My little horse must think it queer
To stop without a farmhouse near
Between the woods and frozen lake
The darkest evening of the year.

He gives his harness bells a shake
To ask if there is some mistake.
The only other sound's the sweep
Of easy wind and downy flake.

The woods are lovely, dark and deep.
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep.

Jotenkin runo pysäyttää, metsän reunaan, lumisena iltana.

Tämä runo on ilmestynyt suomeksi vuonna 1992 ilmestyneessä Ville Revon toimittamassa valikoimassa amerikkalaista runoutta nimeltä Tähtien väri. Ville Repo on myös suomentanut runon, ja se kuuluu näin:

METSÄN REUNASSA LUMISENA ILTANA

Ken nämä metsät omistaa
ei kylällänsä tietää saa,
jos katson hänen metsässään
kun lumen valtaan joutuu maa.

Hevonen oudoksuu, sen nään,
kun väliin metsän, järven jään
kauaksi luota talojen
pysähdyn iltaan pimeimpään.

Se päätään puistaa, kysyen,
uppoaa ääni kulkusten
vain lumen lauhan huokunaan
ja kohuun tuulen pehmoisen.

On metsä kaunis, syvä, vaan
on vastattava sanoistaan,
saa uni jäädä vartomaan,
saa uni jäädä vartomaan.

Tämä on yksi niitä runoja, joiden suomentamisen ajatus saa sormeni syyhyämään. Viimeiset säkeet kuuluisivat varmaankin näin: "ennen kuin pääsen nukkumaan."