Maaliskuu

toi kevään tullessaan. Aurinko paistaa, lumi sulaa, ilta on pitkä ja valoisa. Aina yhtä ihmeellistä, tai oikeastaan vuosi vuodelta ihmeellisempää tämä on.

Näin kirjoitti Emily Dickinson maaliskuusta:

A light exists in spring
Not present on the year
At any other period.
When March is scarely here

A color stands abroad
On solitary hills
That science cannot overtake.
But human nature feels.

It waits upon the lawn;
It shows the furthest tree
Upon the furthest slope we know;
It almost speaks to me.

Then, as horizons step,
Or noons report away,
Without the formula of sound,
It passes, and we stay:

A quality of loss
Affecting our content
As trade hade suddenly encroached
Upon a sacrament.

Kaarlo Sarkia puolestaan kirjoitti maaliskuisesta auringonlaskusta hieman epäsarkiamaisesti näin:

MAALISKUINEN AURINGONLASKU

Metsän latvoilla
ihmeellisesti
hymyät, kirkas,
maillesi mennen.

Hymyät, ylhäinen,
ihmeellisesti
pimeän jälkeen
pitkän ja raskaan.

Sieluni mullasta
nostavat ujot,
kalpeat idut
puoleesi päitään.

Pimeää vielä
saavat ne kestää,
mutta sa hymyät
painuessasi

luvaten niille
päivä päivältä
laajemmat kaaret,
kirkkaamman katseen,

luvaten ihanan
valkeuden juhlan,
sädemaljan runsaan,
yltäläikkyvän.

Rakkautes suuri,
tajuamaton
lapsilles meille
on, valituillesi.

Valkeutes saamme
ja pimeyden vuoroin,
loittonet vain sinä
palatakses.

Valoa kestää
varjotonta
ei tomu ihmisen
voi väsymättä.

Jumalat yksin
valvovat valossa,
jumalten rakkaus
ihmisen polttaa.

Pimeyttä janoavat
ihmisen silmät,
siimestä kaipaavat
ihmisen kädet,

ei tomuhuulet
voi tulijuomaa
jumalien juoda
hiiltymättä,

elleivät välillä
vasten jäätä
viileää jäähtää
polttoaan saa ne.

Suuri on hyvyytes,
ihmeellinen,
hymyät, ylhäinen:
Luoksenne palaan.

ain' ihanampana
hehkuva silmäni,
liekehtivä sydämeni
lähestyy teitä.