Ruoho nousee

Kun ensimmäinen ruohon aavistus on noussut maasta, on luettava Walt Whitmania:

 A child said, What is the grass? fetching it to me with full hands; How could I answer the child?. . . .I do not know what it is any more than he.

 I guess it must be the flag of my disposition, out of hopeful green stuff woven.

Or I guess it is the handkerchief of the Lord, A scented gift and remembrancer designedly dropped, Bearing the owner's name someway in the corners, that we may see and remark, and say Whose?

Or I guess the grass is itself a child. . . .the produced babe of the vegetation.

Or I guess it is a uniform hieroglyphic, And it means, Sprouting alike in broad zones and narrow zones, Growing among black folks as among white, Kanuck, Tuckahoe, Congressman, Cuff, I give them the same, I receive them the same.

And now it seems to me the beautiful uncut hair of graves.

Ja perään Arvo Turtiaisen suomennos:

 Eräs lapsi kysyi, Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle kourallisen,
mitä saatoin vastata lapselle? enhän tiedä siitä enempää
kuin hänkään.

Minä luulen, että se on tarkoituksen lippu, vihreästä toivorikkaasta
nukkakankaasta kudottu.

Tai luulen, että se on luojan kaulaliina,
tieten tahtoen pudotettu tuoksuva lahja ja tervehdys,
omistajansa nimi jossain nurkassaan, jotta vilkaisisimme
siihen ja sanoisimme Kenen?

Tai luulen, että ruoho itse on lapsi, kasvullisuuden
tuottama lapsukainen.

Tai ehkä sen on yleistä ja yhtäläistä kuvakirjoitusta
ja tarkoittaa, levittäytyessään samalla tavalla
niin avarilla kuin ahtailla alueilla,
kasvaessaan niin mustien kuin valkoisten kansojen
keskuudessa,
kanuckin, tuckahoen, kongressimiehen, kafferin maalla:
annan heille ja otan heiltä vastaan saman.

Ja nyt se näyttää minusta hautojen leikkaamattomilta,
suloisilta hiuksilta.

Vaikka Turtiaisen Whitman-suomennokset ovat itseoikeutettuja ja vertaansa vailla, haluaisin silti päästä noiden kaulaliinojen ja nukkakankaiden kimppuun ja niiden läpi siihen, mitä Whitman todella sanoi.

Turtiaisen suomentama Ruohoa ilmestyi vuonna 1965. Jo vuonna 1954 oli ilmestynyt Viljo Laitisen suomentama Whitman-valikoina Ruohonlehtiä, jossa tämä runo oli seuraavanlainen:

Lapsi kysyi Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle täysin käsin;
kuinka voisin vastata lapselle? en tiedä sitä paremmin kuin hänkään.

Luulen sen olevan sieluni symbooli, kudottu toiveikkaasta vihreydestä,
tai arvaan sen olevan Luojan nenäliina,
harkitusti annettu tuoksuva lahja tai tervehdys,
kantaen omistajan nimeä jossain, missä sen voi huomata ja huudahtaa Kenen?

Tai ehkä ruoho itse on lapsi, joka on luotu kasvikunnan siemeneksi.
Tai ehkä se on yhdenmukaisia hieroglyfeja,
joka tarkoittaa, se versoo samanlaisena leveillä ja kapeilla alueilla,
kasvaen samalla tavoin mustien niinkuin valkoistenkin keskuudessa,
kanadalaisille, virginialaisille, valtiopäivämiehille ja neekereille olen aina sama.

Nyt näyttää ruoho minusta kauniilta hautojen tukalta.  

 Turtiaisen jälkeen vierähti yli neljäkymmentä vuotta, ja sitten vuonna 2007 ilmestyi Markus Jääskeläisen suomentamana Walt Whitmanin Valitut runot. Siinä ruoho rehottaa näin:

Lapsi kysyi: Mitä ruoho on?
Hän ojensi sitä minulle kourallisen.
Kuinka voisin vastata? En tiedä
sen paremmin kuin hän.

Ehkä se on omien mielitekojeni lippu, toiverikkaasta
vihreästä kankaasta kudottu.

Tai ehkä sen on Jumalan nenäliina,
tarkoituksella tiputettu tuoksuva lahja, muistutus,
ja johonkin sen kulmaan on ommeltu omistajan nimi
jotta huomaisimme, kysyisimme: Kenen?

Tai ehkä ruoho itse on lapsi, kasvikunnan synnyttämä
vauva.

Tai ehkä sen on yhtä ja samaa hieroglyfiä,
versoo aavalla preerialla ja kapeissa solissa,
kasvaa mustien ja valkoisten alueilla,
kanukkien, virginialaisten, Washingtonin herrojen, setä tuomojen
ja tarkoittaa: kaikille riittää minusta,
minä odotan kaikkia.

Ja nyt se on kuin hautojen  kaunis leikkaamaton tukka. 

Tämäkin versio jättää minuun halun sanoa se vielä kerran. Sanon jos voin.

Kaksi kadonnutta pääsiäisrunoa

Pääsiäislauantain ilta on jo myöhäinen, mutta vielä heijastuu taivaalta valoa hangille. Olen yrittänyt taas kerran etsiä tai palauttaa mieleeni kahta nuoruuteni pääsiäisrunoa, mutta muistan vain sirpaleita niistä.

Toisessa on tällainen kohta:

Kirpoo kummulta hautakivi.
Pitkän pitkä ylösnousseitten rivi,
oras vehreä verhoo pellot,
kun soivat pääsiäiskellot.

Ja toisessa tällainen:

Yksin haudalla Narcissus,
terillään unen valkeus,
pääsiäisyönä.

Kolme vuotta on kulunut, eikä runoja ole löytynyt. Pääsiäisenä 2015 alitajunnastani on noussut lisää otteita yllä olevasta runosta:

Ave crux, ora pro nobis,
nobis, nobis, nobis.
Litanian hyminään
havahtui nukkuva Narcissus,
pääsiäiskukka, Narcissus,
pronobistemme kruunu. 

Molemmat ovat käsittääkseni suomalaisten runoilijoiden tuotantoa.

Jos joku lukijoista tunnistaa jommankumman runoista, niin pyydän kertomaan minulle.

Hyvää pääsiäistä kaikille.

Huhtikuun ensimmäisenä iltana

kirjoitan tähän nuorena nukkuneen Saima Harmajan (1913 - 1937) runon Huhtikuu hänen samannimisestä runokoelmastaan. Saima Harmaja kirjoitti tämän runon vuonna 1931, vain 18-vuotiaana. Hänen elämänsä päättyi kuusi vuotta myöhemmin - huhtikuussa.

Runoiljat tuntuvat olevan varsin yksimielisiä siitä, että huhtikuu on vaikein aika maan ja kuukausista julmin. Ehkä niinkin, mutta on se myös ihana. Ja nyt se on täällä taas kerran.

HUHTIKUU

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
-- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll' on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
-- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks' kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän -- enkö sitä tietäisi!