Ruoho nousee

Kun ensimmäinen ruohon aavistus on noussut maasta, on luettava Walt Whitmania:

 A child said, What is the grass? fetching it to me with full hands; How could I answer the child?. . . .I do not know what it is any more than he.

 I guess it must be the flag of my disposition, out of hopeful green stuff woven.

Or I guess it is the handkerchief of the Lord, A scented gift and remembrancer designedly dropped, Bearing the owner's name someway in the corners, that we may see and remark, and say Whose?

Or I guess the grass is itself a child. . . .the produced babe of the vegetation.

Or I guess it is a uniform hieroglyphic, And it means, Sprouting alike in broad zones and narrow zones, Growing among black folks as among white, Kanuck, Tuckahoe, Congressman, Cuff, I give them the same, I receive them the same.

And now it seems to me the beautiful uncut hair of graves.

Ja perään Arvo Turtiaisen suomennos:

 Eräs lapsi kysyi, Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle kourallisen,
mitä saatoin vastata lapselle? enhän tiedä siitä enempää
kuin hänkään.

Minä luulen, että se on tarkoituksen lippu, vihreästä toivorikkaasta
nukkakankaasta kudottu.

Tai luulen, että se on luojan kaulaliina,
tieten tahtoen pudotettu tuoksuva lahja ja tervehdys,
omistajansa nimi jossain nurkassaan, jotta vilkaisisimme
siihen ja sanoisimme Kenen?

Tai luulen, että ruoho itse on lapsi, kasvullisuuden
tuottama lapsukainen.

Tai ehkä sen on yleistä ja yhtäläistä kuvakirjoitusta
ja tarkoittaa, levittäytyessään samalla tavalla
niin avarilla kuin ahtailla alueilla,
kasvaessaan niin mustien kuin valkoisten kansojen
keskuudessa,
kanuckin, tuckahoen, kongressimiehen, kafferin maalla:
annan heille ja otan heiltä vastaan saman.

Ja nyt se näyttää minusta hautojen leikkaamattomilta,
suloisilta hiuksilta.

Vaikka Turtiaisen Whitman-suomennokset ovat itseoikeutettuja ja vertaansa vailla, haluaisin silti päästä noiden kaulaliinojen ja nukkakankaiden kimppuun ja niiden läpi siihen, mitä Whitman todella sanoi.

Turtiaisen suomentama Ruohoa ilmestyi vuonna 1965. Jo vuonna 1954 oli ilmestynyt Viljo Laitisen suomentama Whitman-valikoina Ruohonlehtiä, jossa tämä runo oli seuraavanlainen:

Lapsi kysyi Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle täysin käsin;
kuinka voisin vastata lapselle? en tiedä sitä paremmin kuin hänkään.

Luulen sen olevan sieluni symbooli, kudottu toiveikkaasta vihreydestä,
tai arvaan sen olevan Luojan nenäliina,
harkitusti annettu tuoksuva lahja tai tervehdys,
kantaen omistajan nimeä jossain, missä sen voi huomata ja huudahtaa Kenen?

Tai ehkä ruoho itse on lapsi, joka on luotu kasvikunnan siemeneksi.
Tai ehkä se on yhdenmukaisia hieroglyfeja,
joka tarkoittaa, se versoo samanlaisena leveillä ja kapeilla alueilla,
kasvaen samalla tavoin mustien niinkuin valkoistenkin keskuudessa,
kanadalaisille, virginialaisille, valtiopäivämiehille ja neekereille olen aina sama.

Nyt näyttää ruoho minusta kauniilta hautojen tukalta.  

 Turtiaisen jälkeen vierähti yli neljäkymmentä vuotta, ja sitten vuonna 2007 ilmestyi Markus Jääskeläisen suomentamana Walt Whitmanin Valitut runot. Siinä ruoho rehottaa näin:

Lapsi kysyi: Mitä ruoho on?
Hän ojensi sitä minulle kourallisen.
Kuinka voisin vastata? En tiedä
sen paremmin kuin hän.

Ehkä se on omien mielitekojeni lippu, toiverikkaasta
vihreästä kankaasta kudottu.

Tai ehkä sen on Jumalan nenäliina,
tarkoituksella tiputettu tuoksuva lahja, muistutus,
ja johonkin sen kulmaan on ommeltu omistajan nimi
jotta huomaisimme, kysyisimme: Kenen?

Tai ehkä ruoho itse on lapsi, kasvikunnan synnyttämä
vauva.

Tai ehkä sen on yhtä ja samaa hieroglyfiä,
versoo aavalla preerialla ja kapeissa solissa,
kasvaa mustien ja valkoisten alueilla,
kanukkien, virginialaisten, Washingtonin herrojen, setä tuomojen
ja tarkoittaa: kaikille riittää minusta,
minä odotan kaikkia.

Ja nyt se on kuin hautojen  kaunis leikkaamaton tukka. 

Tämäkin versio jättää minuun halun sanoa se vielä kerran. Sanon jos voin.