Laulu joesta

Äskettäin tuli puhetta runoilija ja suomentaja Yrjö Jylhän (1903 - 1956) tuotannosta. Jylhän ensimmäinen runokokoelma ilmestyi jo vuonna 1926, mutta parhaiten hänet muistetaan sotarunoistaan, etenkin talvisodasta kertovasta Kiirastuli -kokoelmasta. Yksi kokoelman runoista on Taipaleenjoesta ja sen taisteluista kertova "Laulu joesta".

  LAULU JOESTA

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki --

niin äiti lauloi ja lapset pirtissä hoki,

kun suvi saapui ja suvi hiipui,

mut' isä vain yhä viipyi.

 

Sen kerran väyläkseen yön yhden mennen

Suvanto uursi, länteen juoksut ennen;

se purkaa Vuoksen vedet Laatokkaan,

sen lähteet sydämess' on synnyinmaan,

sen rannat ahtaat on mutta laulurikkaat,

Sen laulut muinaiset ja mainehikkaat.

Se tuntee kansan, tuntee surut sen

ja ilot laulannasta laineitten;

se vuoroin kirkas on ja vuoroin musta

noin vaihtuin ihmiselon vaihteluista,

ihastuin kukkaan, jonka laineet loi,

vihastuin pilveen, joka rakeet toi.

Niin hellästi se kevättouot kastaa,

mut' uhmall’ uhkaan vieraitten se vastaa.

 

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki --

se kesti kanssamme, monet vaiheemme koki,

niin tyynnä vyöryi, mut' kiihtyi, kiehui,

kun viha rannoilla riehui.

 

Viel’ äsken rauhassaan niin päilypinta,

nyt raivoissaan täys vimmaa valtavinta

se pärski vaahtoa ja tulta sylki

kuin lohikäärme musta, suomukylki,

viholliselle paisui poikkitieksi,

löi laumat hyökkääjäin ja vettä pieksi.

Niin vastaan tulvien se tulvat esti,

taas väijymään jäi salamyhkäisesti:

se laski laineilleen, ken tulla mieli,

mut’ ratsut miehineen ja venheet nieli –

ei päässyt takaisin, ken yli souti.

Viel’ alkulähteiltään se avun nouti.

kun talven vangiksi jo itse häätyi,

sen suonet jähmettyi, sen rinta jäätyi.

ja vartioilleen voimansa nyt antain

se seuras' kamppailua vastarantain,

niin hirmuista, sit’ ettei ihmissuulla

voi kertoa, ei siedä korva kuulla.

Kevättä varroten se luotti heihin,

viel’ yltyäkseen pauhuun, syövereihin.

 

Ja miehet kestivät, se joihin luotti,

mut' kevät tullessaan vain tuskaa tuotti;

vain rannat raiskatut ja oudot sille

avartuneiks' se näki ympärille.

Niin toisin kaikki, kuin se toivoi, tahtoi –

vain Vuoksi ruumiitaan sen syliin ahtoi;

vihollisvainaat Laatokkaan se pyyhki

ja poikiaan kun löysi, pitkään nyyhki

hivellen heidän hiuksiaan hiljaa,

kuin lasta tuudittain, kuin vesililjaa.

 

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki –

Elämänvirraks se viel' on muuttuva toki;

kun tuska tyyntyy ja kipu haihtuu,

sen suru voimaks' vaihtuu.

 

Unohtain paljon, paljon ymmärtäin

se kääntyy lähteilleen, käy kotiinpäin

ja nostain vainajamme laineilleen

se saattaa synnyinmaansa sydämeen,

ne siunaa sinne, kääntyy jälleen pois –

ah, ken sen kyynelittä nähdä vois?

Niin surumielinen sen laulu on.

mut' toivo, luottamus niin rajaton.

Vastarannalla runoili samoihin aikoihin venäläinen komppanianpäällikkö ja runoilija Jevgeni Dolmatovski (1915 - 1994) samasta joesta näin (tässä runo osittain): 

 Тайпалеенйоки

Я много видел рек - и узких и широких,
Запомнится не каждая река
Но есть одна река - Тайпалеенйоки,
Она не широка, не глубока
А было перейти ее труднее,
Чем жизнь прожить. Но нужно перейти!
Когда понтоны навели, над нею
Сплошной огонь открылся на пути
Но люди шли - сурово, тихо, долго.
И каждый думал: "Я еще живу"

Тяжелую волну несла в века
Одна, одна Тайпалеенйоки -
Холодная и быстрая река.

 Ja tässä professori Valentin Kiparskyn osittainen suomennos: 

Taipaleenjoki

Olen nähnyt ma jokia paljon,
ja kaikkia muista ma en.
Mutta yksi on - Taipaleenjoki
vain purosen levyinen.

On vaikeemp´ yli sen mennä
kuin ylittää elämä …

yksi ainoa ajatus meitä
- ”Elän vielä ” - kannustaa.

On idässä jokia paljon,
mutta raskaimmin aaltoaa
vuo ikuisen Taipaleenjoen,
joka purosta muistuttaa.

Nämä runot sopivat mielestäni hyvin tähän talveen, jonka maaliskuun pakkasten vertaisia saa hakea 73 vuoden takaa.