Sinisessä syyskuussa

sata vuotta sitten tunnelmoi Bertolt Brecht näin:



ERINNERUNG AN DIE MARIE A.  

An jenem Tag im blauen Mond September
Still unter einem jungen Pflaumenbaum
Da hielt ich sie, die stille bleiche Liebe
In meinem Arm wie einen holden Traum.
Und über uns im schönen Sommerhimmel
War eine Wolke, die ich lange sah
Sie war sehr weiß und ungeheuer oben
Und als ich aufsah, war sie nimmer da.


Seit jenem Tag sind viele, viele Monde
Geschwommen still hinunter und vorbei.
Die Pflaumenbäume sind wohl abgehauen
Und fragst du mich, was mit der Liebe sei?
So sag ich dir: ich kann mich nicht erinnern
Und doch, gewiß, ich weiß schon, was du meinst.
Doch ihr Gesicht, das weiß ich wirklich nimmer
Ich weiß nurmehr: ich küßte es dereinst.


Und auch den Kuß, ich hätt ihn längst vergessen
Wenn nicht die Wolke dagewesen wär
Die weiß ich noch und werd ich immer wissen
Sie war sehr weiß und kam von oben her.
Die Pflaumenbäume blühn vielleicht noch immer
Und jene Frau hat jetzt vielleicht das siebte Kind.
Doch jene Wolke blühte nur Minuten
Und als ich aufsah, schwand sie schon im Wind.


Minäkin katselin tänään yhtä pilveä, joka pysytteli edelläni koko matkan, ja muistelin ja muistin.


Marie A:n muistolle



Syyskuussa kerran sinenkuultavassa
vaieten alla nuoren luumupuun
syliini suljin kainon lemmittyni
ja huulillani tunsin hennon suun.
Ja pääni päällä, taivaan kirkkaudessa,
ui pilvi, jota pitkään seurasin.
Se oli valkoinen ja huiman korkealla
ja häipyi pois, kun sitä katselin. 

On siitä aikaa jo monen monta kuuta
hitaasti menneisyyteen vierinyt.
Puut ovat kaatuneet, ja kysyt ehkä, miten
on minun rakkauteni laita nyt.
Niin vastaan sulle: en muista sitä enää,
vaan tiedän kyllä mitä sillä tarkoitat.  

- - -

(Suomennos Brita Polttila) 

Loppu jääköön lukijan löydettäväksi. Vaikkapa Muksujen älppäriltä.