Kuukauden ikäiselle

omistan Walt Whitmanin runon "There Was a Child Went Forth", joka on seurannut minua uskollisesti vuosikymmenten ajan, eikä ole koskaan ollut enempää, ei vähempääkään, totta kuin nyt. 

Tätä runoa ei ole suomennettu, mutta senkin suomentamisesta haaveilen. 

THERE WAS A CHILD WENT FORTH

There was a child went forth every day,

And the first object he look'd upon, that object he became,

And that object became part of him for the day or a certain part of the day,

Or for many years or stretching cycles of years.

The early lilacs became part of this child,

And grass and white and red morning-glories, and white and red clover, and the song of the phoebe-bird,

And the Third-month lambs and the sow's pink-faint litter, and the mare's foal and the cow's calf,

And the noisy brood of the barnyard or by the mire of the pond-side,

And the fish suspending themselves so curiously below there, and the beautiful curious liquid,

And the water-plants with their graceful flat heads, all became part of him. 

Affection that will not be gainsay'd, the sense of what is real, the thought if after all it should prove unreal,

The doubts of day-time and the doubts of night-time, the curious whether and how,

Whether that which appears so is so, or is it all flashes and specks?

Men and women crowding fast in the streets, if they are not flashes and specks what are they? 

The streets themselves and the facades of houses, and goods in the windows,

Vehicles, teams, the heavy plank'd wharves, the huge crossing at the ferries,

The village in the highland seen from afar at sunset, the river between,

Shadows, aureola and mist, the light falling on roofs and gables of white or brown two miles off,

These became part of this child who went forth every day, and who now goes, and will always go forth every day.

  

  

Nobelistirunoilijatar

on tästä päivästä lukien amerikkalainen Louise Glück (1943 - ). Iloiseksi yllätykseni huomasin, että meillä on yhteisiä suosikkirunoilijoita: T.S. Eliot, John Keats ja Emily Dickinson.

Glückin tuotantoa ei ole juurikaan suomennettu. Niinpä tohdin yrittää amatöörin rohkeudella. Käännettäväksi valikoitui kuin itsestään "The Night Migrations" 

THE NIGHT MIGRATIONS

This is the moment when you see again
the red berries of the mountain ash

and in the dark sky
the birds' night migrations.

It grieves me to think
the dead won't see them -
these things we depend on,
they disappear.

What will the soul do for solace then?
I tell myself maybe it won't need
these pleasures anymore;
maybe just not being is simply enough,
hard as that is to think. 

YÖMUUTOT

On taas se hetki, jolloin näen
punaiset marjat vuoripihlajassa
ja pimeällä taivaalla
lintujen öiset muutot.

Surettaa ajatellakin,
etteivät kuolleet saata niitä nähdä.
Se, mistä haemme me turvaa,
jää heiltä näkemättä. 

Vaan miten lohduttautuu sielu sitten?
Ehkäpä se ei enää tarvitsekaan 
iloja näitä.
Ehkäpä olematta oleminen riittää, 
vaikka on vaikeata kuvitella.   

 

 

Tämäkin kesä

tuli, oli ja meni, ja jäljellä on enää kaksi sateista tuntia. Kuluneen kesän kunniaksi sopinee Kaarlo Sarkian riipaiseva

UNIEN VUOSI

Unet narsissin, kielon
jo tuleentuu.
Sydän, sinulla viel' on
vain kukkien kuu.

Ens omenat puista
yön myrsky jo löi.
Sydän, arpasi muista:
Kukit, et hedelmöi.

Vain kukasta kukkaan
sun on puhjeta työs.
Kevätsääs kukit hukkaan, 
suvipäiväsi myös. 

Kun puut kumartuu sun
ties yllä, kun näät
punamarjoissa ruusun,
hedelmittä sa jäät.

Kevätkuus kukit suotta,
suvi kuluu, on syys.
Elät untesi vuotta,
se on iäisyys.

Kun valmujen viinin
suven helle jo joi,
kukat nous georgiinin,
tulimaljansa soi.

Vie ens yö jo salaa
georgiinit kenties.
Mut kankailla palaa
kanervikkojen lies.

Ja kun nummia peittää
lumen vaippa ja jään,
yö kukkansa heittää
yli lähtijän pään.

Eilen oli juhannus

ja tänään on vuoden pisin päivä. Tästä taas mennään pimeää päin, mutta toivottavasti iloisin mielin, kuten Larin-Kyösti aikoinaan:

SUVISIA SURUJA

Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta, 
töllin töyräillä yrtit tuoksuu ja sataa kukkaislunta.

Viheriän viileän oksan alta näen sinisen taivaan kaistan, 
lähteen silmässä jalkani kylven ja polkujen marjoja maistan.

Hyttyset, hetken heiluvat lapset, ne alkavat purpuriansa,
pävän paisteessa hyörii ja häärii ahkera muurahaiskansa.

Käki se korven rannasta kukkuu kuten mittymaarina aina,
sinisellä oksalla, sinisessä salossa, ei sitä huolet paina. 

Keltavarpunen aidalla hyppii ja eelläni näyttää tietä, 
No etkös, tili lili, etkös, tuli luli, mittymaaria vietä?

Kylän ohi kulkeissa tuttuja löydän ja heitän ne huolet liiat,
saakos kulkuri kurkistaa, miten pitkät täällä on piiat!

Huomisen huoli se sydäntä painaa kuin viimesyksyinen lehti.
Suuressa saatossa suviset keijut jo sydämeni tarhaan ehti. 



  

Syreenit, syreenit,

tänä vuonna rehevämpiä kuin koskaan ennen. 

Näin kirjoitti Saima Harmaja (keväästä 1913 kevääseen 1937):

Syli täynnä syreenejä
seisoin yössä vaaleassa.
Kesäkuu —
Uneksien hohti taivas.
Takaa nuoren koivulehdon
käki kukahti. 

Ja näin:

Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.

Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.

Äitienpäivän painuessa mailleen

vietän hetken Walt Whitmanin seurassa, ja palaan taas kerran hänen runoelmaansa "Song of Myself" teoksessa Leaves of Grass:

I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul,
The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me,
The first I graft and increase upon myself, the latter I translate into a new tongue.  

I am the poet of the woman the same as the man,
And I say it is as great to be a woman as to be a man,
And I say there is nothing greater than the mother of men. 

Kolmesta suomennoksesta, Viljo Laitisen, 1954, Arvo Turtiaisen, 1965, ja Markus Jääskeläisen, 2007, kirjoitan tähän keskimmäisen eli Arvo Turtiaisen:

Minä olen Ruumiin runoilija  ja minä olen Sielun runoilija,
taivaan ihanuudet ovat mukanani ja helvetin piinat ovat mukanani,
edelliset oksastan kasvamaan itsestäni, jälkimmäiset käännän uudelle kielelle.
Olen samalla tavalla naisten kuin miesten runoilija,
ja sanon, että on yhtä suurta olla nainen kuin on olla mies,
ja sanon, että suurinta on olla ihmisen äiti. 

Pitkän pitkä, kummallinen

syksy vaihtui vielä kummallisemmaksi kevääksi. Silti kyyhkynen kujertaa ja narsissit, tulppaanit, krookukset, scillat ja kaikki kevätkaihonkukat nousevat maasta taas kerran.

"Det är den sköna tid, då träden stå skira
i sin första grönska och rymden är ljum,
då gravarna våras och ogräsen spira
och allt är ett väldigt mysterium."  

(Erik Lindorm (1889 - 1941), "Konfirmander".)

"On se ihmeellinen aika, kun puissa on hohto,
kun on ensimmäinen vehreys ja lämmin avaruus,
kun haudoilla on kevät ja kun villiruoho versoo
ja kaikessa on valtava salaisuus."

(Suomennos Aale Tynni.)