Tonttu

on aatonaattoillan runoni ja yksi lempijoululauluistani. Oikestaan Tonttu ei ole mikään joulutonttu vaan paljon vanhempi kotitonttu. Siitä kertovan runon on kirjoittanut ruotsalainen Viktor Rydberg (1828-1895). Se palauttaa mieleeni hyvin vanhoja muistoja hyvin kaukaa lapsuudesta, aivan toisenlaisesta maailmasta ja elämästä kuin tämä nykyinen. Mutta nykyihminen ei ole onnistunut ratkaisemaan sen paremmin kuin Tonttukaan ikuista eksistentiaalista ongelmaa: Miksi olemme täällä? Mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa?

Näin kirjoitti Rydberg:

TOMTEN.

Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
djupt under midnattstimma.
Månen vandrar sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.

Står där så grå vid ladgårdsdörr,
grå mot den vita driva,
tittar, som många vintrar förr,
upp emot månens skiva,
tittar mot skogen, där gran och fur
drar kring gården sin dunkla mur,
grubblar, fast ej det lär båta,
över en underlig gåta.

För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta ---
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» ---
slår, som han plägar, inom kort
slika spörjande tankar bort,
går att ordna och pyssla,
går att sköta sin syssla.

Går till visthus och redskapshus,
känner på alla låsen ---
korna drömma vid månens ljus
sommardrömmar i båsen;
glömsk av sele och pisk och töm
Pålle i stallet har ock en dröm:
krubban han lutar över
fylls av doftande klöver; ---

Går till stängslet för lamm och får,
ser, hur de sova där inne;
får till hönsen, där tuppen står
stolt på sin högsta pinne;
Karo i hundbots halm mår gott,
vaknar och viftar svansen smått,
Karo sin tomte känner,
de äro gode vänner.

Tomten smyger sig sist att se
husbondfolket det kära,
länge och väl han märkt, att de
hålla hans flit i ära;
barnens kammar han sen på tå
nalkas att se de söta små,
ingen må det förtycka:
det är hans största lycka.

Så har han sett dem, far och son,
ren genom många leder
slumra som barn; men varifrån
kommo de väl hit neder?
Släkte följde på släkte snart,
blomstrade, åldrades, gick --- men vart?
Gåtan, som icke låter
gissa sig, kom så åter!

Tomten vandrar till ladans loft:
där har han bo och fäste
högt på skullen i höets doft,
nära vid svalans näste;
nu är väl svalans boning tom,
men till våren med blad och blom
kommer hon nog tillbaka,
följd av sin näpna maka.

Då har hon alltid att kvittra om
månget ett färdeminne,
intet likväl om gåtan, som
rör sig i tomtens sinne.
Genom en springa i ladans vägg
lyser månen på gubbens skägg,
strimman på skägget blänker,
tomten grubblar och tänker.

Tyst är skogen och nejden all,
livet där ute är fruset,
blott från fjärran av forsens fall
höres helt sakta bruset.
Tomten lyssnar och, halvt i dröm,
tycker sig höra tidens ström,
undrar, varthän den skall fara,
undrar, var källan må vara.

Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
gott intill morgontimma.
Månen sänker sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.

Paavo Cajander ehätti suomentamaan Tontun jo vuonna 1884. Seuraavana on hänen versionsa. Sittemmin Tontun ovat suomentaneet sekä Valter Juva että Yrjö Jylhä, mutta tänäkin jouluna kuulemassamme Tontussa on yhä jäljellä paljon suoraan Paavo Cajanderilta, sellaista, mihin ajan hammas ei ole pystynyt. Toisaalta taas runo muistuttaa, että runotkin on suomennettava silloin tällöin uudestaan. Entä pitäisikö ne kirjoittaakin uudestaan?


TONTTU.

Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Kesk'yön unta suloista,
Ääneti kuu käy kulkuaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Hankea vastaan harmottain
Luotuvi läävän suuta,
Kuin monast' ennen tuijottain
Katsovi taivaan kuuta,
Katsovi hongikkoon, miten tuo
Seudullen kehän tumman luo;
Kummoa pulmaa miesi
Miettii, suotta kentiesi.

Pitkää partaansa siveltää,
Puistavi päätä ja hasta,--
»Ei, tät' en voi minä selvittää,
Tuopa se pulma on vasta.»--
Kuin tapa häll' on, heittää hän
Moiset miettehet mielestään,
Toimihins', askariinsa
Käypi ja ammattiinsa.

Hän vajat, aitat kuljeksii,
Lukkoja tunnustellen,--
Lehmät pahnoillaan uneksii
Kulkua laitumellen;
Ruoskat, ohjakset unohtain
Pollekin talliss' uinuu vain:
Seimi sen tuoksuavaista
Täynnään on apilaista.

Kulkien lammaskarsinan viel'
Uuhia katsovi ukko;
Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell'
On yläorrella kukko;
Mustikin oljillaan heräjää,
Häntää hiukkasen lierittää
Niin kuni ystävälle,
Tonttu se tuttu on hälle.

Vihdoin hiipien tonttu tuo
Käy talon perheen luona,
Kauan huomasi hän, miten nuo
Arvon hälle on suonna;
Lapsien luokin varpaillaan
Katsomahan käy armaitaan;
Kellähän oisi mieltä
Hältä sen onnen kieltää.

Näin hän polvesta polvehen
Lapsin' on nähnyt heitä
Poian ain' isän jälkehen;
Vaan mist' on he ja keitä?
Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain
Lähtevät pois--mut minne vain?
Pulma se vaikea hällen
Näin etehen tuli jällen.

Tonttu se käy ladon parveilen:
Heiniss' siell' ylähällä
Naapuristossa pääskysen,
Siellä se on maja hällä;
Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo,
Vaan kesä taas kun kukkia luo,
Palaa hän kotiansa
Sievän puolison kanssa.

Silloin kertovi muistojaan
Pitkältä matkatieltä,
Mitään pulmast' ei, joka vaan
Painavi tontun mieltä.
Seinän saumauksesta kuu
Äijän parrallen kuvastuu,
Parralla väike hohtaa;
Tonttu se miettiä pohtaa.

Vait on metsä ja seudut sen,
Siell' elo kaikk' on jäässä,
Kosken vaan humu hiljainen
Kuuluvi matkan päässä;
Tonttu sen kuulee puol'unissaan,
Luulee sen ajan virraks vaan,
Oudoksuu mihin vienee
Matka ja mistä lienee.

Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Aamu-unta suloista.
Ääneti laskee kuu radallaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Joulu

oveen kolkuttaa, hymyy tuiskusäässä.

Joulun avaukseksi runo, josta on sävelletty joululaulu, jota äitini usein lauloi. Se on lähtöisin Ilmari Kiannon kynästä. Mielestäni siinä suomen kielellä on mestarillisesti onnistuttu maalaamaan tai pikemminkin videoimaan revontulet, aurora borealis:

Revontulten leikki

Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!

Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!

Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.

Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.

Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!

Tätä laulua ei nykyään kovin usein kuule, mutta toisaalta sitä on sen kerran kuultuaan vaikea unohtaa.

Moskovan ikkunat

Facebookissa keskusteltiin taannoin tutusta laulusta nimeltä Moskovan valot (Moskovskije okna). Laulun alkuperäiset venäjänkieliset sanat on kirjottanut Mihail Matusovski (1915-1990), jonka kynästä ovat lähtöisin myös sanoitukset kappaleisiin Mustanmeren valssi ja Unohtumaton ilta, jotka nekin ovat painuneet suomalaiseenkin sielunmaisemaan kuin veitsi voihin.

Tällaisena me olemme tottuneet kuulemaan Pauli Salosen suomentaman Moskovan valot:

Sinut kerran löysin, ystäväin
Kuljit hetken yössä vierelläin.
Silmäs mua katsoi niin
Kutsui lemmenhaaveisiin,
Ja meille loisti valot Moskovan.

Aamun tullen sinut kadotin,
Pois kun sammui valot kaupungin.
Sanoit hiljaa näkemiin,
Lyhdyn alla erottiin.
Nyt sua näänkö enään milloinkaan?

Yhä etsin yhtä ikkunaa.
Näen niitä monta miljoonaa.
Kuljen iltaan tummuvaan,
Valot kertoo muistojaan,
Ja tiedän: en voi sua unhoittaa.

Mutta mitä Mihail Matusovski todella sanoi? Tätä:

Московские окна

Вот опять небес темнеет высь,
Вот и окна в сумраке зажглись.
Здесь живут мои друзья.
И, дыханье затая,
В ночные окна вглядываюсь я.

Я могу под окнами мечтать,
Я могу, как книги, их читать.
И, заветный свет храня,
И волнуя, и маня,
Oни, как люди, смотрят на меня.

Я, как в годы прежние, опять
Под окном твоим готов стоять.
И на свет его лучей
Я всегда спешу быстрей,
Как на свиданье с юностью моей.

Я любуюсь вами по ночам,
Я желаю, окна, счастья вам...
Он мне дорог с давних лет,
И его яснее нет -
Московских окон негасимый свет.

Olen vanhan ystäväni Anteron avulla kääntänyt sanat suomeksi niin tarkoin kuin olen pystynyt mittaa ja riimejä särkemättä. Tässä siis Moskovan ikkunat valaisemaan vuoden pimeintä aikaa siellä ja täällä:

Tummuu taivas, syttyy ikkunat.
Täällä ystäväni asuvat.
Jälleen kerran hämärään
hengästyen, yksinään,
ikkunoita katselemaan jään.

Alla ikkunain voin haaveilla.
Luen niitä niin kuin kirjoja.
Ne pyhää tulta suojelee,
kiihottaa ja viettelee,
lailla ihmisten mua katselee.

Niin kuin kauan sitten seisahdan
alle ikkunasi, odotan.
Kun se syttyy loistamaan,
kiiruhdan kuin aikoinaan,
ennen, nuorena, sua kohtaamaan.

Teitä, ikkunat, mä ihailen,
teille pelkkää hyvää toivoen.
Vuotten takaa muistanhan
valon rakkaan, kirkkaimman,
valon ikkunoissa Moskovan.

Itsenäisyyspäivänä,

iltapäivällä, kun maassa on paksu kerros vastasatanutta lunta, kirjoitan tätä. Tähän päivään sopivia runoja on paljon. Valitsin niistä nämä kaksi.

Ensimmäinen on Tuomas Anhavan (1927 - 2001) tuotantoa. Tuomas Anhava on niitä perin harvoja modernisteja, joiden runot olen tuntenut itselleni läheisiksi. Tämä runo on sarjasta Yleiset opit, runo VI.

Mikä on sinun isänmaasi: se on tämä maa
jota isäsi on niin kuin itse olet tulevaa

Mikä on äidinkielesi: se on lähimmäinen kieli
jota puhuvat myös tuuli ja puu, veden kaltaat, sisin mieli

Mikä on kotiseutusi: se tämä on
jonka ansiosta voit olla koditon

Kuka on vihollisesi: se jonka voittaa voit
ystäväsi se jonka voit menettää

ja rakastettusi: hän jonka voittaa soit
ja hävitä taistelun täydellisen

Mikä on uskosi: se tämä on ainoastaan:
ei ole elämää,

ei kuolemaa, vain tuskin loppua kaikkeuden
joka tuskin alkoikaan.

Toiseksi runoksi valikoitui itseoikeutetusti Aleksis Kiven Suomenmaa. Siinä on sanottu suunnilleen kaikki - ja vielä omalla kielelläni.

SUOMENMAA

Maa kunnasten ja laaksoen.
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?

Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.

En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.

Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.

Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.

Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!

Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!

Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!