Kun syreenit taas kerran

portillani kukkivat runsain, raskain tertuin.

Ensimmäinen tämän alkukesän syreeniruno on yli sadan vuoden takaa, V.A.Koskenniemen runokokoelmasta Valkeat kaupungit. Se tulee kuin itsestään mieleen, kun tällaisina aamuina avaan oven ja vastaan lyö väkevä sireenin tuoksu ja linnunlaulu:  

IHME

Tule aamuhun hymyilevään,
tule tuoksuun syreenein!
Ens kukkasista kevään
ens seppelen mä tein.
Kevätlintujen laulussa helää
kaikk' elämän ihanuus.
On sille, ken varjossa elää,
joka suvi ihme uus.

Kuin nuotiossa hiilet
on nousu aamunkoin.
Valaa kirkontornin tiilet
se hehkuvin purppuroin.
Suvi kukkien loiston lupaa
ja kypsät hedelmät.
Taas rakennan toivon tupaa,
unet vanhat heräävät.

Tätä aamua odotin, armain,
yöt monet unettomat,
sadekuurot kun pilvin harmain
ohi kiitäen kulkivat.
Nyt loistavan nään mä sen tuolla
suven suurin toivehin.
Tänä aamuna tahtoisin kuolla
sun syliis, armahin!

Itse en tosin haluaisi tällaisena aamuna kuolla, vaan elää ainakin vielä tämän kesän alusta loppuun. Ja mieluiten vielä monta muutakin.

Ja sitten tulee ilta. Kaarlo Sarkian kanssa:

ILTA

Näen illassa kukkivan sireenien.
Hyvin kaukaa soittoa soi.
Olen sairas ja niin kovin onnellinen -
sitä tuskin käsittää voi.

Yön ilma sisään kasteinen
käy silmästä ikkunan.
Hänen nimensä tuoksussa tulvii sen -
minä häntä rakastan.