Ennennäkemätön syksy

90 vuotta sitten oli Anna Ahmatovan sanoin tällainen:

 Небывалаяосень

Небывалая осень построила купол высокий,
Был приказ облакам этот купол собой не темнить.
И дивилися люди: проходят сентябрьские сроки,
А куда провалились студеные, влажные дни?
Изумрудною стала вода замутненных каналов,
И крапива запахла, как розы, но только сильней.
Было душно от зорь, нестерпимых, бесовских и алых,
Их запомнили все мы до конца наших дней.
Было солнце таким, как вошедший в столицу мятежник.
И весенняя осень так жадно ласкалась к нему,
Что казалось – сейчас забелеет прозрачный подснежник…
Вот когда подошел ты, спокойный, к крыльцу моему.

1922 Анна Ахматова

Pentti Saaritsan suomennos tästä runosta on ilmestynyt teoksessa Neuvostolyriikkaa 3:

Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin
eikä pilvien ollut lupa sitä kupolia pimentää.
Ja sitä hämmästeltiin: olihan jo syyskuun alku,
missä kylmät päivät viipyivät, ja missä sadesää?
Sameitten kanavien vesi hohti smaragdina
ja nokkoset tuoksuivat kuin ruusut, vain vahvemmin.
Oli raskas hengittää, niin sietämättöminä,
riivaten loimusivat ruskot.
Ne jäivät koko loppuelämäksi muistoihin.
Aurinko oli kuin kaupunkiin ilmaantunut kapinallinen
ja keväinen syksy niin täynnä antautuvaa hekumaa
että tuntui kuin hauras lumikello juuri puhkeaisi kukkaan
kun tyynesti astuit kohti taloni verantaa. 

Taas kerran on ennennäkemätön vaiko sittenkin ennenkuulumaton syksy, taas kerran ruskot loimuavat riivaten.