perjantai 1. marraskuuta 2013

Lyhtymies

Sataa ja on pilkkopimeää, ja tiellä kävelee lapsukaisia halloween-tamineissaan. Pidän moista juhlaa Suomessa uutena ja outona kummajaisena, mutta mahtoiko Aaro Hellaakoski sittenkin tuntea sen jo vuonna 1946, jolloin hän kirjoitti seuraavan runon? Ja saattoiko Lyhtymiehen esikuva olla JackO'Lantern, joka ei kelvannut taivaaseen eikä helvettiin, vaan vaeltelee edelleen maan päällä lyhtyineen, ja jonka muistoksi kurpitsoita kaiverretaan ihmispään näköisiksi?

LYHTYMIES

Silloin, kun päivä ei paista,
kuleksii lyhtymies.
Pimeää riittää, puristavaista,
valoa pieni kaista,
kumara lyhtymies.
Sammalen alta ja kasteisen mullan
kähisee matoset maan,
joita ei lapset päivän kullan
kuulleet milloinkaan,
ei edes houreissaan.
Siellä, missä he perhosen näki,
litisee limainen etanaväki,
miss' oli kukkanen, kyhöttää sieni,
mikä oli avaraa, on nyt pieni,
vihreys mustaa, valetta tosi,
pilkattu, häväisty aurinkosi.
Kostea lehden viilu
otsaasi nuolaisee
kiiltäen niinkuin piilu.
Pisarat tipahtelee.
Jossain äitelät lemut -
kaiketi toukkien kemut.
Lyhtymies, lyhtymies,
näitkös kyllin? Kukaties.
Valmis lienet,
tuntosi toiseen pimeään vienet,
josta et koskaan palaa.
Viet ihan vaiti ja salaa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti