Eilen oli juhannus

ja tänään on vuoden pisin päivä. Tästä taas mennään pimeää päin, mutta toivottavasti iloisin mielin, kuten Larin-Kyösti aikoinaan:

SUVISIA SURUJA

Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta, 
töllin töyräillä yrtit tuoksuu ja sataa kukkaislunta.

Viheriän viileän oksan alta näen sinisen taivaan kaistan, 
lähteen silmässä jalkani kylven ja polkujen marjoja maistan.

Hyttyset, hetken heiluvat lapset, ne alkavat purpuriansa,
pävän paisteessa hyörii ja häärii ahkera muurahaiskansa.

Käki se korven rannasta kukkuu kuten mittymaarina aina,
sinisellä oksalla, sinisessä salossa, ei sitä huolet paina. 

Keltavarpunen aidalla hyppii ja eelläni näyttää tietä, 
No etkös, tili lili, etkös, tuli luli, mittymaaria vietä?

Kylän ohi kulkeissa tuttuja löydän ja heitän ne huolet liiat,
saakos kulkuri kurkistaa, miten pitkät täällä on piiat!

Huomisen huoli se sydäntä painaa kuin viimesyksyinen lehti.
Suuressa saatossa suviset keijut jo sydämeni tarhaan ehti. 



  

Syreenit, syreenit,

tänä vuonna rehevämpiä kuin koskaan ennen. 

Näin kirjoitti Saima Harmaja (keväästä 1913 kevääseen 1937):

Syli täynnä syreenejä
seisoin yössä vaaleassa.
Kesäkuu —
Uneksien hohti taivas.
Takaa nuoren koivulehdon
käki kukahti. 

Ja näin:

Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.

Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.

Äitienpäivän painuessa mailleen

vietän hetken Walt Whitmanin seurassa, ja palaan taas kerran hänen runoelmaansa "Song of Myself" teoksessa Leaves of Grass:

I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul,
The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me,
The first I graft and increase upon myself, the latter I translate into a new tongue.  

I am the poet of the woman the same as the man,
And I say it is as great to be a woman as to be a man,
And I say there is nothing greater than the mother of men. 

Kolmesta suomennoksesta, Viljo Laitisen, 1954, Arvo Turtiaisen, 1965, ja Markus Jääskeläisen, 2007, kirjoitan tähän keskimmäisen eli Arvo Turtiaisen:

Minä olen Ruumiin runoilija  ja minä olen Sielun runoilija,
taivaan ihanuudet ovat mukanani ja helvetin piinat ovat mukanani,
edelliset oksastan kasvamaan itsestäni, jälkimmäiset käännän uudelle kielelle.
Olen samalla tavalla naisten kuin miesten runoilija,
ja sanon, että on yhtä suurta olla nainen kuin on olla mies,
ja sanon, että suurinta on olla ihmisen äiti. 

Pitkän pitkä, kummallinen

syksy vaihtui vielä kummallisemmaksi kevääksi. Silti kyyhkynen kujertaa ja narsissit, tulppaanit, krookukset, scillat ja kaikki kevätkaihonkukat nousevat maasta taas kerran.

"Det är den sköna tid, då träden stå skira
i sin första grönska och rymden är ljum,
då gravarna våras och ogräsen spira
och allt är ett väldigt mysterium."  

(Erik Lindorm (1889 - 1941), "Konfirmander".)

"On se ihmeellinen aika, kun puissa on hohto,
kun on ensimmäinen vehreys ja lämmin avaruus,
kun haudoilla on kevät ja kun villiruoho versoo
ja kaikessa on valtava salaisuus."

(Suomennos Aale Tynni.) 

Kuolleiden, kuolemattomien

runoilijoiden seuraan liittyi eilen Aila Meriluoto, ikuinen runotyttö vastoin tahtoaan. Käteeni etsiytyi runokokoelma Sairas tyttö tanssii vuodelta 1952, ja sieltä runo "Menevä".

MENEVÄ

Ei, älä tahdo estää,
suo minun tänään mennä.
On turhaa rajuutes tää,
jo mykkyyteni kestää.
Suo minun hiljaa mennä

pihoilta suojatuilta
ja älä kysy miksi.
Pimeneviltä puilta
tai vierineiltä kuilta
en enää kysy: miksi?,

ei ole: minkä tähden?
Ja kääntymättä kuljen,
en kuullen enkä nähden,
vain tajuten: nyt lähden,
nyt kuljen, kuljen, kuljen ...  

Ruskalehtien seassa

kahlatessani mieleen muistui Jacques Prévertin runo "La chanson des escargots qui vont à l'enterrement".

A l'enterrement d'une feuille morte
Deux escargots s'en vont
Ils ont la coquille noire
Du crêpe autour des cornes
Ils s'en vont dans le soir
Un très beau soir d'automne
Hélas quand ils arrivent
C'est déjà le printemps
Les feuilles qui étaient mortes
Sont toutes ressuscitées
Et les deux escargots
Sont très désappointés
Mais voilà le soleil
Le soleil qui leur dit
Prenez prenez la peine
La peine de vous asseoir
Prenez un verre de bière
Si le cœur vous en dit
Prenez si ça vous plaît
L'autocar pour Paris
Il partira ce soir
Vous verrez du pays
Mais ne prenez pas le deuil
C'est moi qui vous le dit
Ça noircit le blanc de l'œil
Et puis ça enlaidit
Les histoires de cercueils
C'est triste et pas joli
Reprenez vos couleurs
Les couleurs de la vie
Alors toutes les bêtes
Les arbres et les plantes
Se mettent à chanter
A chanter à tue-tête
La vraie chanson vivante
La chanson de l'été
Et tout le monde de boire
Tout le monde de trinquer
C'est un très joli soir
Un joli soir d'été
Et les deux escargots
S'en retournent chez eux
Ils s'en vont très émus
Ils s'en vont très heureux
Comme ils ont beaucoup bu
Ils titubent un petit peu
Mais la haut dans le ciel
La lune veille sur eux.

Aale Tynnin suomennos tästä runosta ilmestyi vuonna 1962 kokoelmassa Tulisen järjen aika. Seuraavana osia siitä:

LAULU ETANOISTA, JOTKA MENEVÄT HAUTAJAISIIN

Syyslehden hautajaisiin
käy kaksi etanaa 
ja suruharson kierukka
sarvet ympäröi
on kaunis syys, kun menevät
he illan pimeään
mutta voi! kun tullaan perille
niin kevät onkin jo
ja ylösnousseet ovat kaikki 
lehtivainajat 
ja kovin pettyneitä
ovat etanat 
- - - - 

ja silloin kaikki eläimet
ja kasvit ja puut
äkisti laulun aloittavat
täysiäänisen
elävän uuden laulun
laulun suvisen
jokainen alkaa juoda
ja maljaa kilistää
on hyvin kaunis ilta
on ilta suvinen
_ _ _ _

Vuonna 2016 ilmestyi suomeksi Jacques Prévertin Sanoja Antti Nylénin suomentamana.Siinä etanatkin ovat ylösnousseet uuteen aikaan. Tässä maistiaisia:

Pudonneen lehden hautajaisiin
lähtee kaksi etanaa
tummissa kuorissaan
sarvissa suruharsot
Yön selkään lähtevät
tullessa kauniin syysillan
mutta perilläpä
onkin jo kevät
ja lehdet joissa vielä äsken ei ollut elon häivääkään
ovat kuolleista nousseet
Ja etanakaksikkomme pettyy pahan kerran

Ylistys elämälle! 

Sinisessä syyskuussa

sata vuotta sitten tunnelmoi Bertolt Brecht näin:



ERINNERUNG AN DIE MARIE A.  

An jenem Tag im blauen Mond September
Still unter einem jungen Pflaumenbaum
Da hielt ich sie, die stille bleiche Liebe
In meinem Arm wie einen holden Traum.
Und über uns im schönen Sommerhimmel
War eine Wolke, die ich lange sah
Sie war sehr weiß und ungeheuer oben
Und als ich aufsah, war sie nimmer da.


Seit jenem Tag sind viele, viele Monde
Geschwommen still hinunter und vorbei.
Die Pflaumenbäume sind wohl abgehauen
Und fragst du mich, was mit der Liebe sei?
So sag ich dir: ich kann mich nicht erinnern
Und doch, gewiß, ich weiß schon, was du meinst.
Doch ihr Gesicht, das weiß ich wirklich nimmer
Ich weiß nurmehr: ich küßte es dereinst.


Und auch den Kuß, ich hätt ihn längst vergessen
Wenn nicht die Wolke dagewesen wär
Die weiß ich noch und werd ich immer wissen
Sie war sehr weiß und kam von oben her.
Die Pflaumenbäume blühn vielleicht noch immer
Und jene Frau hat jetzt vielleicht das siebte Kind.
Doch jene Wolke blühte nur Minuten
Und als ich aufsah, schwand sie schon im Wind.


Minäkin katselin tänään yhtä pilveä, joka pysytteli edelläni koko matkan, ja muistelin ja muistin.


Marie A:n muistolle



Syyskuussa kerran sinenkuultavassa
vaieten alla nuoren luumupuun
syliini suljin kainon lemmittyni
ja huulillani tunsin hennon suun.
Ja pääni päällä, taivaan kirkkaudessa,
ui pilvi, jota pitkään seurasin.
Se oli valkoinen ja huiman korkealla
ja häipyi pois, kun sitä katselin. 

On siitä aikaa jo monen monta kuuta
hitaasti menneisyyteen vierinyt.
Puut ovat kaatuneet, ja kysyt ehkä, miten
on minun rakkauteni laita nyt.
Niin vastaan sulle: en muista sitä enää,
vaan tiedän kyllä mitä sillä tarkoitat.  

- - -

(Suomennos Brita Polttila) 

Loppu jääköön lukijan löydettäväksi. Vaikkapa Muksujen älppäriltä.