Juhannusyönä 2010,

kun maassa on rauha ja hyvinvointi vallitsee, annan puheenvuoron Arvo Turtiaiselle, joka näki sellaista, mitä minä en ole nähnyt:

Näin juhannuksen 1941

Halusin hävitä pois,
sulautua sinuun juhannustaivas.
Halusin tulla sinuksi juhannusruoho,
jotain hyvää halusin tehdä:
lentää siitepölyhiukkasena tiepuolen kukkaan,
hedelmöittää yhden niistä.

Mutta olen ihminen,
selässäni on kivääri,
jaloissa raudoitetut saappaat.
olen ihminen
ja marssin rivissä:
itään, länteen,
länteen, itään.

Olen ihminen
ja luon historiaa.
Olen ihminen
ja tuhoan.

Mieluummin hukkuisin
siitepölyhiukkasena tiepuolen kukkaan.


Emme taida voida ymmärtää, miten paljon ja monikerroksista kärsimystä historian luominen on vaatinut. Tätä mietin luettuani tänään lehdestä sotainvalidinaapurini kuolinilmoituksen.

Veljeni

Tarmo otti taannoin Facebookissa esille laulun Warum?, joka on sävelletty runotarten lemmikiksi kutsutun Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) runoon. Etsin runon mahdollista suomennosta eri teoksista ja tietokannoista, mutta turhaan. Löysin kuitenkin sen alkuosan Mauno Kuusiston suomeksi laulamana nimellä Miksi? Suomentajaksi on ilmoitettu M. Ojapuu. Martti Ojapuu on salanimi, jonka takana on eri lähteiden mukaan joko Sauvo Puhtila tai Johan Vikstedt. Sanoitus kuuluu näin, mikäli litterointini onnistui:

Oi miksi näin syvä katse onkaan
varjon huomisesta se vain luo.
Ei lempeen, onnen tuokioonkaan
meidän autuaina luottaa suo.
Oi miksi näin kohtalomme antaa
nyt nähdä toisiamme sydämeen,
läpi pauhun, harhan meitä kantaa
luokse totuuden jo särkyneen?
Kaikki pois katoaa.

Alkuperäiset sanat kuuluvat näin:

Warum gabst du uns die tiefen Blicke,
unsre Zukunft ahndungsvoll zu schaun,
unsrer Liebe, unsrem Erdenglücke
wähnend selig nimmer hinzutraun?
Warum gabst uns, Schicksal, die Gefühle,
uns einander in das Herz zu sehn,
um durch all die seltenen Gewühle
unser wahr Verhältnis auszuspähn?

Goethen runojen suomennoksia on ilmestynyt sadan vuoden ajan, viimeksi vuonna 2002 teoksessa Runotarten lemmikki - Der Musensohn. Ilokseni teoksen toimittaja ja useimpien runojen suomentaja Teivas Oksala on säilyttänyt siinä Otto Mannisen vanhan suomennoksen runosta Vaeltajan yölaulu II. Sitä on pidetty yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimmista runosuomennoksista. Ja kuten seuraavasta huomaa, hipoo mitta samoin kuin sisältökin hyvin läheltä alkuperäistä:

Über allen Gipfeln
ist Ruh,
in allen Wipfeln
spürest du
kaum einen Hauch;
die Vöglein schweigen im Walde.
Warte nur, balde
ruhest du auch.

Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.

Venäjän

ehkä kuuluisimman naisrunoilijan, Anna Ahmatovan (1889-1966) syntymäpäivää vietetään ensi sunnuntaina taas kerran täällä Hyvinkäälläkin. Syynä siihen, että häntä juhlitaan Hyvinkäällä, on se, että hän vietti vuonna 1915 muutamia viikkoja Hyvinkään sanatoriossa ja kirjoitti täällä ainakin yhden runon, joka kuuluu Marja-Leena Mikkolan suomentamana seuraavasti:

Joka ilta saan häneltä kirjeen
kuin nuori morsian,
ja vastauksen kirjoitan,
kun yö on langennut.

"Olen valkean kuoleman vieraana täällä,
missä tie johtaa pimeään.
Älä, kalleimpani, tee koskaan pahaa
maan päällä yhdellekään."

Suuri kirkas tähti seisoo
kahden puunrungon välissä.
Se lupaa minulle tyynesti,
että uneni käyvät toteen.

Näin kirjeidentutkijana huomioni kiinnittyy senaikaisen postinkulun tehokkuuteen Hyvinkään ja Pietarin välillä: Joka ilta saan häneltä kirjeen...

Toinen Ahmatovan runo olkoon tässä runo nimeltä Pohjoinen. Se puhuttelee minua maahanmuuttajien ja pakolaisten opettajana ja tuntijana:

Länsi parjasi ja uskoi itseään,
Itä petti ylellisen prameasti,
Etelä soi ilmaa ylen niukasti
ja hymähteli sukkelissa säkeissään.
Mutta apila edessäni oli polvillaan,
kostea tuuli soitti helmiäistorvellaan:
Pohjoinen, uskollinen ystäväni,
parhaansa mukaan tuli lohdukseni.
Palelin, värisin, olin menehtyä,
saastaan ja vereen olin läkähtyä,
halusin ulos tästä talosta...
Rautainen Suomi silloin lausahti:
"Muun tulet tuntemaan, iloa vain et.
Mutta mitä siitä, elä yhä!"

Syreeneille

Tänä vuonna syreenitkin kukkivat tavallista aikaisemmin ja runsaammin. Niiden värit vaihtelevat puhtaanvalkoisesta tummaakin tummempaan lilaan. Lapsuudestani tuttu vaaleahko sinivioletti, jota Hyvinkäänkylän pensasaidat pursuavat vielä viimeisillään, herättää nostalgian, ehkä samansukuisen kuin mitä Walt Whitman koki:

When lilacs last in the door-yard bloom'd,
and the great star early droop'd in the western sky in the night,
I mourn'd - and yet shall mourn with ever-returning spring.

O ever-returning spring! trinity sure to me you bring;
lilac blooming, perennial, and drooping star in the west,
and thought of him I love.


Ajattelen aina nimenomaan syreenimajaa lukiessani Aale Tynnin runoa Lehtimaja. Ja vielä tarkemmin syreenimajaa osoitteessa Kytäjänkatu 8, silloin ennen.

Lehtimajaa väsymättä
sydän nuori istuttaa.
Niinkuin sata arkaa kättä
varret maasta kohoaa,
täyttyy säteilevä seinä
lehvin, kukkaköynnöksin,
kattoon kiertyy seppeleinä
haave herkin, hohtavin.
Lehväin liike lakkaamaton
ympärillään humisten
asuu alla lehväkaton
kaikki ilo sydämen.

Vaan ei lehtimaja kestä
arjen kouraa ankaraa.
Lehvät joka köynnöksestä
syksyn viima irroittaa.
Viheltäen tuuli ajaa
taivaan kantta pimeää.
Kaipaat honkapuista majaa,
takkatulta räiskyvää.
Mitä mietit, rakentaja,
luona lieden lämpöisen?
Lehtimaja! Lehtimaja!
Suven tuoksu kaukainen!


Olen itsekin kirjoittanut runon syreenikäytävästä.

Nuorena kuollut Saima Harmaja (1913-1937) sen sijaan ei ehtinyt vaipua nostalgian syövereihin eikä muistojen viidakoihin, vaan koki syreenit tässä hetkessä, ikituoreina:

Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.

Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.