Syreeneille

Tänä vuonna syreenitkin kukkivat tavallista aikaisemmin ja runsaammin. Niiden värit vaihtelevat puhtaanvalkoisesta tummaakin tummempaan lilaan. Lapsuudestani tuttu vaaleahko sinivioletti, jota Hyvinkäänkylän pensasaidat pursuavat vielä viimeisillään, herättää nostalgian, ehkä samansukuisen kuin mitä Walt Whitman koki:

When lilacs last in the door-yard bloom'd,
and the great star early droop'd in the western sky in the night,
I mourn'd - and yet shall mourn with ever-returning spring.

O ever-returning spring! trinity sure to me you bring;
lilac blooming, perennial, and drooping star in the west,
and thought of him I love.


Ajattelen aina nimenomaan syreenimajaa lukiessani Aale Tynnin runoa Lehtimaja. Ja vielä tarkemmin syreenimajaa osoitteessa Kytäjänkatu 8, silloin ennen.

Lehtimajaa väsymättä
sydän nuori istuttaa.
Niinkuin sata arkaa kättä
varret maasta kohoaa,
täyttyy säteilevä seinä
lehvin, kukkaköynnöksin,
kattoon kiertyy seppeleinä
haave herkin, hohtavin.
Lehväin liike lakkaamaton
ympärillään humisten
asuu alla lehväkaton
kaikki ilo sydämen.

Vaan ei lehtimaja kestä
arjen kouraa ankaraa.
Lehvät joka köynnöksestä
syksyn viima irroittaa.
Viheltäen tuuli ajaa
taivaan kantta pimeää.
Kaipaat honkapuista majaa,
takkatulta räiskyvää.
Mitä mietit, rakentaja,
luona lieden lämpöisen?
Lehtimaja! Lehtimaja!
Suven tuoksu kaukainen!


Olen itsekin kirjoittanut runon syreenikäytävästä.

Nuorena kuollut Saima Harmaja (1913-1937) sen sijaan ei ehtinyt vaipua nostalgian syövereihin eikä muistojen viidakoihin, vaan koki syreenit tässä hetkessä, ikituoreina:

Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.

Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.