Hautausmaalla

on tullut käytyä näinä helleviikkoina tavallista useammin. Kauniisti kukoistaa Puolimatkan hautausmaa kuivuudesta huolimatta, mutta aina löytyy niitä hautoja, joiden istutukset ovat kastelun tarpeessa. Tuntuu mukavalta antaa janoiselle kukkaselle vettä ohi kulkiessaan.
Puolimatkassa lepää suuri osa sukuani. Äiti, äidin vanhemmat ja veli, äidin isän vanhemmat ja neljä heidän lapsistaan, äidin äidin äiti ja useita hänen lapsistaan. Tänään löysin isoäitini 26-vuotiaana kuolleen veljen Eevertin haudan. Samassa haudassa lepäävät hänen parin kuukauden vanhana kuollut poikansa, vaimonsa ja tämän toinen mies. Rutikuivalla haudalla sinnitteli pikkuinen annansilmä. Kastelin sen, ja tästä lähtien se hauta kuuluu kierrokseeni.

Kaarlo Sarkia runoili kalmistotiestä, jonka minä aina kuvittelen johtavan Hietanimen hautausmaalle. Minäkin asuin vuosia varrella kadun, joka vei Hietanimen hautausmaan portille, ja tämä runo herättää monia muistoja:

Kalmistotiellä

Nyt syttyvät lyhdyt,
sävel malminen soi hämärään.
Joki, mereen nyt yhdyt,
kuka liet, näet matkasi pään.
Huminoivat kellot,
meri keinuttaa sua lastaan.
Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
elonvirtaani vastaan ...

Kumahdellen ne kellot
näin laulavat: Yö hämärtäy,
tuleentuvat pellot
ja viljassa viikate käy.
Joka päivä ne soivat
majanmuuttoa ihmisen erään.
Valon nähdä mun silmäni voivat,
minä aamuun herään ...

Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie -
oi sieluni, siellä
alabasterilinnassa runon,
unelmissasi kalmistotiellä
hyvä viipyä sun on.

Sua tutkaimet surun
ovat viiltävät kiduttaneet.
Häly turhuuden turun,
ivanaurut sun on repineet.
Sinä näit kataluuden,
jota maassa et olevan tiennyt.
Ah, pitoihin en mataluuden
sua enää ma vie nyt!

Huminoivat kellot
ihanuutta jo määränpään.
Meri, vastaani vellot,
sinut kauan jo kuulin, sun nään.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille johtaa.
Paratiisina lapsuuden sadun
se mun silmiini hohtaa.

On suuri se hetki,
se tuokio kuvaamaton,
tämä harharetki,
odysseia kun päättyvä on.
Jää seireenisaaret,
jää likaiset kaupunkinne.
Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.

Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie.
Jo nyt, sieluni, luovu
elon maljasta. Vain unet, runo
ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
eroseppeles puno.

Nyt toimita talos,
on hetki se tuntematon,
jona sammuva valos,
elonkynttiläs suitseva on,
joka silmäsi peilin
iäks peittää verholla luomen,
saves rikkoo, hauraan leilin -
kukaties se on huomen?

Nimes elämän tauluun
jää hetkisen vain mitatun.
Nyt puhjeta lauluun,
oi sieluni, on osas sun,
osas ihmeellinen,
kun ennen lepoa mullan
näet ilmojen kuultavan sinen
ja pilvien kullan.

Kokonaan hautausmaalle sijoittuu amerikkalaisen runoilijan Edgar Lee Mastersin (1869-1950) runokokoelma Spoon River antologia. Jokainen runo on vainajan itse kertoma elämäntarina. Näistä 244 runosta valitsin tähän Lucinda Matlockin tarinan:

207. Lucinda Matlock

I WENT to the dances at Chandlerville,
And played snap-out at Winchester.
One time we changed partners,
Driving home in the moonlight of middle June,
And then I found Davis.
We were married and lived together for seventy years,
Enjoying, working, raising the twelve children,
Eight of whom we lost
Ere I had reached the age of sixty.
I spun, I wove, I kept the house, I nursed the sick,
I made the garden, and for holiday
Rambled over the fields where sang the larks,
And by Spoon River gathering many a shell,
And many a flower and medicinal weed—
Shouting to the wooded hills, singing to the green valleys.
At ninety-six I had lived enough, that is all,
And passed to a sweet repose.
What is this I hear of sorrow and weariness,
Anger, discontent and drooping hopes?
Degenerate sons and daughters,
Life is too strong for you—
It takes life to love Life.


Ja tässä Arvo Turtiaisen suomennos:


Lucinda Matlock

Kävin tansseissa Chandlervillessä;
leikimme viimeistä paria Winchesterissä.
kerran vaihdoimme paria
kotimatkalla keskikesän kuutamossa -
ja niin löysin Davidin.
Menimme naimisiin
ja elimme yhdessä
seitsemänkymmenä vuotta,
iloiten, tehden työtä, kasvattaen kaksitoista lasta,
joista menetimme kahdeksan
ennen kuin täytin kuusikymmentä.
Minä kudoin, minä kehräsin,
minä huolehdin taloudesta ja hoidin sairaita,
minä pidin puutarhan kunnossa, ja pyhäpäivinä
vaeltelin leivosten laulua helisevillä kedoilla
ja Spoon-virran rannoilla
näkinkenkiä, kukkia ja lääkekasveja keräillen -
huhulin metsäisillä rinteillä, laulelin vihreissä laaksoissa.
Yhdeksänkymmenen ikäisenä tunsin eläneeni tarpeeksi -
ja siinä onkin kyllin
siirtyä suloiseen lepoon.
Mitä on kuulemani puhe
surusta ja väsymyksestä,
vihasta, tyytymättömyydestä ja pettyneistä toiveista?
Te heikentyneet pojat ja tyttäret,
elämä on liian väkevä teille -
elämää rakastetaan eläen.

Satoi vihdoinkin,

rankasti mutta lyhyesti. Maa ei kastunut kuin korkeintaan millin syvyydeltä, mutta kastuipa sentään ruohikko. Lisää vettä toivoen kirjoitan tähän P. Mustapään riemukkaan runon

Sammakon virsi sateen aikana

Hyppien, tanssien kuljen
polkua varjoisaa,
polkua metsän halki,
polkua metsän taa,
niitylle huikaisevalle
kurjenpolvien,
niitylle härjänsilmäin,
varsankellojen.

Autuas, autuas ilta,
autuas ilta nyt on.
Päivällä paahtava helle,
autere auringon
yllä janoisten kukkain,
harmajain-valkeain,
kalvaitten härjänsilmäin,
kellojen kumartuvain -

vaan nyt pilvistä vesi
tihkuu ja salama lyö -
autuas, autuas ilta,
onnellisuuden yö.
Kosteus vyöttää niityn
mättäät raukeat,
lammikko alhossa kiiluu,
puroset porisevat.

Lammikko alhossa kiiluu
vettä virkistävää!
Täyttynyt toiveuni,
kelpaa hengittää!
Elämänlähteelle, veljet,
sirkka ja mettinen!
Vedelle simaiselle
viritän ylistyksen.

Rypien, ryypäten vettä
kasteenraikasta, näin
vedessä simaisessa
villisti temmeltäin
persoonallisen virren,
sammakon virren teen.
veljet, alusta jälleen,
veljet, uudelleen!

Hyppien, tanssien kuljen etc.

Ihminen tarvitsee samaa mitä kukat ja sammakotkin - aurinkoa ja vettä ja vähän multaa.

Sammakon virrestä en tiedä, mutta Mustapään tuotantoa on käännetty englanniksi, espanjaksi, norjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi, unkariksi, vietnamiksi ja viroksi.

Helle

on Suomessa sen verran harvinaista herkkua, että siitä ei ole kirjoitettu täällä kovin monta runoakaan. Jos onkin, niissä on mukana vesielementti antamassa virvoitusta.
Tämänviikkoisen tukahduttava helteen tunnelmissa siteeraan ranskalaisen runoilijan Charles Leconte de Lislen (1818-1894) runoa Midi, jonka Kaarlo Sarkia on suomentanut nimellä Keskipäivä.

MIDI

Midi, Roi des étés, épandu sur la plaine,
Tombe en nappes d'argent des hauteurs du ciel bleu.
Tout se tait. L'air flamboie et brûle sans haleine ;
La Terre est assoupie en sa robe de feu.

L'étendue est immense, et les champs n'ont point d'ombre,
Et la source est tarie où buvaient les troupeaux ;
La lointaine forêt, dont la lisière est sombre,
Dort là-bas, immobile, en un pesant repos.

Seuls, les grands blés mûris, tels qu'une mer dorée,
Se déroulent au loin, dédaigneux du sommeil ;
Pacifiques enfants de la Terre sacrée,
Ils épuisent sans peur la coupe du Soleil.

Parfois, comme un soupir de leur âme brûlante,
Du sein des épis lourds qui murmurent entre eux,
Une ondulation majestueuse et lente
S'éveille, et va mourir à l'horizon poudreux.

Non loin, quelques boeufs blancs, couchés parmi les herbes,
Bavent avec lenteur sur leurs fanons épais,
Et suivent de leurs yeux languissants et superbes
Le songe intérieur qu'ils n'achèvent jamais.

Homme, si, le coeur plein de joie ou d'amertume,
Tu passais vers midi dans les champs radieux,
Fuis ! la Nature est vide et le Soleil consume :
Rien n'est vivant ici, rien n'est triste ou joyeux.

Mais si, désabusé des larmes et du rire,
Altéré de l'oubli de ce monde agité,Tu veux,
ne sachant plus pardonner ou maudire,
Goûter une suprême et morne volupté,Viens !

Le Soleil te parle en paroles sublimes ;
Dans sa flamme implacable absorbe-toi sans fin ;
Et retourne à pas lents vers les cités infimes,
Le coeur trempé sept fois dans le Néant divin.

KESKIPÄIVÄ

Sinitaivaalta hopeavaipassa keskipäivä
yli tasangon laskee, suvien kuningas.
On tyyntä. Helteistä ilmaa pilven häivä
ei viilennä. Mailla on rauha unelias.

On lakeus rannaton, kentät varjottomat.
Syvä lähde, karjan juottaja, ehtynyt on.
Ja metsässä etäisessä puitten lomat
uni täyttää kuolemanraskas, liikkumaton.

Nisu kypsynyt, unta kaihtaen, niinkuin kullan,
meren keltaisen, raskaan latvansa aallota suo.
Tähät, lapset rauhalliset siunatun mullan,
ne arkailematta auringon maljasta juo.

Tähät keskenänsä kahisevat hiljaa.
Vähän väliä niinkuin huokaus kuumuuteen
hidas, mahtava laine kulkee pitkin viljaa
näköpiirin viimein sammuen autereen.

Lähiniityllä härkäpari valkokylki
kedon ruohoon märehtimään vaipunut on.
Suupielistä vitkaan häppäälle valuu sylki,
uni ylpeissä silmissä päilyy loputon.

Jos alle keskipäivän auderkaton
satut, ihminen, tunteva iloa, ikävää,
mene, pakene! Luonto on tyhjä, liikkumaton,
suru, riemu on rauennut, ei ole elämää.

Mut jos taas itkun ja naurun harhan nähden
et enää vihata saata, et rakastaa,
jos janoat unhoa tyhjän melskeen tähden
ja isoat ylhäistä, synkkää hekkumaa,

tule: Aurinko puhuu sinulle kieltä liekin.
Sula paloon tunteettomaan kaikkines.
Ties alhaiseen jos kaupunkiin taas viekin,
jumaltyhjyyteen olet kastanut sydämes.

Taas kerran ihailen elämänikäisen lempirunoilijani Kaarlo Sarkian neroutta myös runouden kääntäjänä. Toivottavasti nuorempi polvikin tutustuu hänen työhönsä. Tulee samalla Ranskan runous tutummaksi. Itse asiassa akateemikko Leconte de Lislen tuotantoa on tietääkseni suomentanut Kaarlo Sarkian lisäksi ainoastaan Aale Tynni yhden runon verran.

Runon viimeinen säe, johon mielestäni koko runo kulminoituu, jää askarruttamaan: alkutekstin mukaan sydän on kastautunut seitsemän kertaa jumalaiseen olemattomuuteen. Viittaako se mahdollisesti Vanhan testamentin kertomukseen sotapäällikkö Naamanista, joka profeetta Elisan ohjeen mukaan kastautui seitsemän kertaa Jordanissa ja parani siten spitaalista (2. Kun. 5:1-13)? Vihjaako runo, että keskipäivän helle parantaa? Mistä ja millaiseksi? Minun pitäisi se tietää vietettyäni tänäänkin keskipäivän rannalla, hiekalla, helteessä ja auringonpaisteessa.

Runon ja suven

päivänä, Suomen läähättäessä helleaallon kourissa ja mansikoiden kypsyessä yhdessä yössä, kaadan viileää vettä niskaan Eino Leinon sanoin:

Kun kello seisoo

Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.

Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.

Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.

Ja huutais: “Näin on aika maan!”
– ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
– ja kaikki uskoa sen sais!

Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.

Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.

Muuttelisin tekstejä hieman: ajan johtajan ei tarvitsisi tietenkään olla mies, mutta miksei mieskin kelpaisi.

Ja toiseksi viimeisen säkeistön viimeinen säe voisi kuulua: "ja jotain aikaan saatu ois". Sitä toivoo, itseltään ja muilta.

Tommy Taberman,

valtakunnan moniosaaja, on poissa, ainakin näkyvästä todellisuudestamme.

Mielestäni hänen ansionsa olivat muualla(kin) kuin runouden ohdakkeisilla saroilla, mutta käsittääkseni hän siitä huolimatta tai nimenomaan juuri siksi onnistui koskettamaan monien kansalaisten sydäntä runoillaankin.

Nyt hän sitten tietää sen, mitä me vasta arvelemme. Ties millaisia hänen tämänpäiväiset runonsa ovat.

Älä lepää rauhassa, Tommy, vaan jatka etsimistä ja löytämistä!

Pieni laulu lapsista

Lapsia me olemme loppuun asti
Kynttilät käsissä me kuljemme pimeitä teitä
ja pimeys ympäröi meitä
Hämmennys silmissä me kuljemme totuuden teitä
ja totuus pakenee meitä
Yksin kuljemme kaukana kaikista teistä
eikä kukaan ohjaa meitä
Lapsia me olemme loppuun asti
Odotamme ihmettä, petymme
itkemme ja unohdamme
Kutsumme yhtä yksinäistä hiutaletta talven lumeksi
Lapsia me olemme loppuun asti,
kuljemme kynttilät käsissä,
hämmennys silmissä,
näkemättä tietä liekiltä