Sireenien aikaan,

taaskin. Hyvinkäänkylää on sanottu sireenien kaupunginosaksi, ja kun tähän vuodenaikaan kulkee Hyvinkäänkylän raittia, ei voi olla eri mieltä.

Sireenien ajasta on kirjoittanut moni, myös virolainen Marie Under (1883-1980). Hän oli merkittävä virolainen runoilija, joka kirjoitti myöhemmin jämerämpääkin tekstiä, jopa niin jämerää, että sotien aikana joutui poliittisen ajojahdin kohteeksi ja muutti vuonna 1944 lopullisesti Ruotsiin.

Tässä hänen mietteitään sireenien aikaan:

SIRELITE AEGU

Ju toomehelbed jätnud jumalaga
ja sirelite õitseaeg on käes:
kõik pungad pakatavad täies väes,
kõik põõsad sinetavad aia taga.

Ja öösiti nüüd ei ma enam maga:
mu süda õhetab kui hõõguv ääs -
ah, sirelite õitseaeg on käes!
Kuis võiks ükskõikne olla ma ja vaga.

Kuid sind ei ole siin - misjaoks, misjaoks siis päev
nii täis neid siniverkjaid õisi loodi?
Misjaoks siis öö, nii heldelt valgeks jää,

nii lõhnuheitvalt ümber minu voodi?
Nii raske üksi kõike ilu kanda-
kuid sind ei ole siin, et seda sulle anda.

Ja tässä nuoren runoilijan Saima Harmajan (1913-1937) loistava suomennos:

SIREENIEN AIKAAN

Jo, tuomet, kukkasenne varistakaa!
Nyt sireenien kaunein aika saa.
Kaikk' ummut pakahtuen puhkeaa,
ja siintää joka pensas talon takaa.

Ja öisin uneton, en enää makaa.
Mua hehkuvana sydän ahdistaa.
Nyt sireenien kaunein aika saa!
Kuin voisin olla viileä ja vakaa?

Oi, miksi, miksi, vaikk' en sua nää,
tää kukkain runsaus mun pihallani?
Miks yöt niin hellän valoisiksi jää,

niin tuoksuntäyteisiksi huoneessani?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi, en voi sit' antaa.

Tästä runosta on olemassa toinenkin suomennos, joka on Sirpa Hajban käsialaa. Se on ilmestynyt vuonna 1978 kokoelmassa Puutarhan syksy, ja kuuluu näin: 

Sireenien aikaan

Jo tuomen kukkatertut unohtakaa,
on aika sireenien kukinnan:
täysvoimin nuput puhkeavat kukkahan,
ja pensaat sinertävät talon takaa.

Ja öisin nyt en enää minä makaa:
niin sydän hehkuu, ahjo tulinen -
on aika sireenien, kukkien!
Ken voisi olla välinpitämätön, vakaa!

Sä mikset ole täällä? Miksi nää
kaikk suuret kukat päivä mulle luokaan?
Miks yö niin heljän valoisaksi jää

ja tuoksut vuoteelleni kaikki tuokaan?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi nyt sitä antaa. 

 Viime vuonna näihin aikoihin kirjoitin tänne Walt Whitmanin runon When lilacs last in the door-yard bloom'd. Tässä oma suomennokseni siitä:

Kun sireenit viimeksi portilla kukkivat,
iso tähti kun länsitaivaalla nuokkui illansuussa,
surin - ja suren jokaisen ikipalaavan kevään myötä.

Ikipalaava kevät! Varmasti tuot nämä kolme:
sireeninkukinnan ikuisen, lännessä nuokkuvan tähden,
ajatuksen hänestä, jota rakastan.