Viimeistä päivää

Ennen huomista toukokuu taittuu kesäkuuksi ja kevät kesäksi. Tänä vuonna luonnon kesä on aikaisessa, sireenit kukkivat jo, ja siell on kauan jo kukkineet omenapuut.
Vuonna 1964 - vuosilukukin on kuin runo - kirjoitti Tuomas Anhava näin:

"Toukokuun viimeinen päivä, viimeisen toukokuun
huomista emme näe
mutta toukokuu lehtii päin kesäkuuta."

(Toukokuu 1964, V)

Sen jälkeen huomisia on nähty lähes 17 000, kesäkuitakin kohta 50. Siitä huolimatta ei huvita elää tätä päivää kuin viimeistä, vaan niinkuin ensimmäistä. Ensimmäistä ja ainoaa kertaa, kuten silloinkin vuonna 1964.

Samasta runosta vielä:

"kun nuoruus kuolee
tuntuu meistä niin kuolemattomalta"

Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset

ja tänä vuonna tuomet ovat kukista aivan valkoisenaan, samoin kuin vielä äskettäin lumesta. Kaikeksi onneksi maisemankaunistajat eivät ole ehtineet joka paikkaan, vaan vielä on läpitunkemattomia tuomikoita, joissa satakielet laulavat hullaantuneina öisin toukokuun puolikkaan loisteessa.
Kukkiva tuomi on innoittanut monia runoilijoita. Tässä muutama esimerkki:

NOCTURNO

(Eila Kivikk'aho)

Läpäjävä vedenkalvo...
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.

Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan,

etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen peilikuvan
kotilahteen kaivattuun.


KEVÄINEN JUNAMATKA

(Aaro Hellaakoski)

Trolliusten vasarat
silmiäni takovat
hoi
mies herää!
kevät tekee terää

juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin
rentukoita
kulleroita
kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin
pian
pian joudutaan
kukkivihin kyliin.


Tämä Hellaakosken runo soi korvissani tänään koko junamatkan Hyvinkäälle helluntain viettoon.

TUOMI KUKKII

(Einari Vuorela)

Unta näkee talo
sade rapisee.
Toukokuinen valo
mailla leijailee.

Hämyn silmäluomi
eipä painukaan.
Parhaillansa tuomi
hohtaa kukassaan.

Näin tänä helluntaiviikonloppuna. Viikon päästä eletäänkin jo aikaa, jota ruotsinkieliset kutsuvat nimellä "mellan hägg och syren".

Se on sitten kevät,

kuten Marja-Liisa Vartio asian ilmaisi. Helle ja vihreys räjähti tänä vuonna käsille. Vai oliko kevättä ollenkaan? Varmaan viikon verran.
Keväästä on kirjoitettu valtava määrä runoja. Tässä muutamia otteita, jotka toteutuvat parhaillaan pihallamme:

"Mut muistatkos iltaa kevään? -
miten poppelit lemusikaan!
Salamyhkäisen hyväilevään
hämyhuntuun yö puki maan."

(Kaarlo Sarkia: Syyskirje)


"On toisin toukokuussa,
kun tuuli huuhtoo nurmikot.
Kun pimenevät illat,
niin sydän pimenee."

(Aale Tynni: Kuningatar Eleonoran rippi)

Ja vielä se runo, jota luin lentokoneen alkaessa laskeutua Suomeen kesäkuun yönä kauan sitten ollessani palaamassa ensimmäiseltä amerikanmatkaltani, mukanani New Yorkista ostettu Walt Whitmanin Leaves of Grass:

"Painaudu syliini, paljasrintainen yö! puoleesi kutsuva,
kiihottava yö!
etelätuulten yö - suurina tuikkivien tähtien yö!
äänettömästi viittova yö - hullaannuttava, alaston kesäyö!"

(Walt Whitman: Laulu itsestäni)

Äitienpäivänä

on chileläisen nobelrunoilijan Gabriela Mistralin (Lucila de María del Perpetuo Socorro Godoy Alcayaga, 1889-1957) vuoro päästä ääneen. Suomennos on Aale Tynnin.

TUUTULAULU

Meri lakkaa ei tuhatta aaltoa tuutimasta.
Minä kuuntelen merien rakkautta ja tuuditan lasta.

Yön harhaava tuuli ei lakkaa viljaa tuutimasta.
Minä kuuntelen tuulien rakkautta ja tuuditan lasta.

Isä Jumala lakkaa ei maailmojaan tuutimasta.
Hänen kätensä tunnen pimeässä ja tuuditan lasta.



Toinen tämän päivän runo on yhdysvaltalaiselta Walt Whitmanilta (1819-1892),
Arvo Turtiaisen suomentamana. Se kuuluu sarjaan Laulu itsestäni, ja on ilmestynyt runokokoelmassa Ruohoa:


Minä olen Ruumiin runoilija ja minä olen Sielun runoilija,
taivaan ihanuudet ovat mukanani ja helvetin piinat ovat mukanani,
edelliset oksastan kasvamaan itsestäni, jälkimmäiset käännän uudelle kielelle.
Olen samalla tavalla naisten kuin miesten runoilija,
ja sanon, että on yhtä suurta olla nainen kuin on olla mies,
ja sanon, että suurinta on olla ihmisen äiti.


Niinpä juuri.

Hyvää äitienpäivää!

Robert Frost

(1874-1963) asui hänkin suurimman osan elämästään Massachusettsin osavaltiossa. Hän oli tunnettu ja tunnustettu runoilija, ja erityisesti hänen runonsa "The road not taken" viimeinen säkeistö on saavuttanut valtavan suosion ja saanut monenlaisia merkityksiä ja tulkintoja. Se on suomennettuna antologian "Maailman runosydän" alussa. Runoa ei ole kuitenkaan koskaan suomennettu kokonaisuudessaan.


TWO roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;


Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,


And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.


I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.



Lähes viimeisenä työpäivänäni pääsin sitten suomentamaan koko runon, jonka nimenä voisi olla vaikkapa Tie, jolle en lähtenyt. Jouduin tinkimään hieman mitasta, mutta ehkä joskus vielä parantelen sitä.


Tiet metsässä toisistaan erkani,
voinut lähteä en molemmille.
Seisoin haikeissa ajatuksissani,
toista polkua seuraten katseellani,
kunnes peittyi se pensaiden alle.

Lähdin toista polkua kulkemaan,
yhtä kaunista, mutta se taisi
houkutella ruohottuneisuudellaan.
Sitä kulkevahan sen askelillaan
yhtä paljaaksi kuluttaisi.

Tiet aamussa uinuivat kumpikin
keltalehtien peitteleminä.
Kuljin toista päivän ja toisenkin.
Teiden kulkua tuntien aavistin,
etten palaisi enää ikinä.

Päästä aikojen, aikojen, jossakin
tämän huokaisten kertoa voisin:
Kaksi tietä vei metsän kätköihin,
niistä vähemmän kuljetun valitsin,
ja siksi on kaikki toisin.


Vähänhän tämä on kuin oman elämäni lähihistoriasta.

Suomalaisen työn päivänä

tyhjien tynnyrien kolinaa muistuttavia juhlapuheita kuunneltuani tulee mieleen Pentti Saaritsan


TYÖTTÖMÄN LAULU

Ihminen tarvitsee työtä,
niinpä tarvitsin minäkin.
Minä tarjosin heille työtä,
omaa työtäni tietenkin.
Hekin tarvitsivat sitä kyllä,
mutta vain pienen hetkisen.
Jokin, johon ei ymmärrys yllä,
pian aiheutti supistuksen.
Silloin lähteä sai meistä kaksi,
meinaan minä ja Nieminen.
Tahti muuttuiko rivakammaksi,
sitä seuraamaan jäänyt en.

Kuka tarvitsee työttömyyttä?
Minä en, eikä Nieminen.
Sitä tarvitsee järjestelmä
tämä kapitalistinen.
Olen puustani irronnut lehti,
kuljen joukossa joutoväen.
Joskus uneksin siitä puusta,
sen juurella kirveen näen.



Paljoakaan ei ole muuttunut runsaassa neljässäkymmenessä vuodessa. Tosin kapitalistiselle järjestelmälle on keksitty kiertoilmaisuja kuten vapaa markkinatalous ja uusliberalismi. Ja yhteiskunnan puun juurella oleva kirves on muuttunut ensin justeeriksi, sitten moottorisahaksi.