Aistien joulua

Jouluna saa kuunnella joululauluja, katsella ihaillen koristeita, maistella jouluherkkuja, haistella kuusen ja hyasintin tuoksuja ja tunnustella nautiskellen sekä kovia että pehmeitä paketteja. Ja kaikki nämä aistinautinnot oikein luvallisesti.

Myös ensimmäisen joulun saattoi kokea kaikin aistein, kuten seuraava, 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joululaulu osoittaa:

QUELLE EST CETTE ODEUR AGREABLE

Quelle est cette odeur agréable,
bergers, qui ravit tous nos sens?
S'exhale t'il rien de semblable
au milieu des fleurs du printemps?
Quelle est cette odeur agréable
bergers, qui ravit tous nos sens?

Mais quelle éclatante lumière
Dans la nuit vient frapper nos yeux
L'astre de jour, dans sa carrière,
Futil jamais si radieux!
Mais quelle éclatante lumière
Dans la nuit vient frapper nos yeux.

Voici beaucoup d'autres merveilles!
Grand Dieu! qu'entends-je dans les airs?
Quelles voix! Jamais nos oreilles
N'ont entendu pareils concerts.
Voici beaucoup d'autres merveilles!
Grand Dieu! qu'entends-je dans les airs? 

Ne craignez rein, peuple fidèle
Écoutez l'Ange du Seigneur;
Il vous annonce une merveille
Qui va vous combler de bonheur.
Ne craignez rein, peuple fidèle
Écoutez l'Ange du Seigneur.

A Bethléem, dans une crêche
Il vient de vous naitre-un Sauveur
allons, que rien ne vous empâche
D'adorer votre redémpteur
A Bethléem, dans une crêche,
Il vient de vous naître-un Sauveur.

Dieu tout puissant, gloire éternelle
vous soit rendue jus-qu'aux cieux.
Que la paix soit universelle
que la grace a bonde en tous lieux.
Dieu tout puissant, gloire éternelle
vous soit rendue jus-qu'aux cieux.

Vaikka tämä laulu on suosittu Ranskassa ja myös Amerikassa, en ole kuullut sitä koskaan Suomessa enkä ainakaan suomeksi. Tässä oma käännökseni sen kahdesta ensimmäisestä ja kahdesta viimeisestä säkeistöstä:  

TUO MISTÄ SAAPUU TUOKSU VIENO

Tuo mistä saapuu tuoksu vieno,
mi valtaa aistit paimenten?
Sen henkäys on hienonhieno
kuin kevään kukkakenttien. 
Tuo mistä saapuu tuoksu vieno,
mi valtaa aisit paimenten?

Tuo mistä kirkas valo lähti,
mi yössä silmiin kajastaa?
Ei sädehdi noin aamutähti.
kun taivaalle se kohoaa.
Tuo mistä kirkas valo lähti,
mi yössä silmiin kajastaa?

Tänään on Beetlehemissä
Vapahtajanne syntynyt.
Luo seimen kumartamaan Häntä
rientäkää kiirehtien nyt.
Tänään on Beetlehemissä

Vapahtajanne syntynyt.

Kunnia olkoon korkeudessa
Jumalan Kaikkivaltiaan.
Vallitkoon rauhan maailmassa,
täyttäköön armo kaiken maan.
Kunnia olkoon korkeudessa
Jumalan Kaikkivaltiaan. 

Pyrin täydentämään puuttuvat säkeistöt kunhan kiireet hellittävät.  

Varpunen jouluaamuna

Tämän Sakari Topeliuksen runon, josta on tullut yksi tunnetuimmista joululauluistamme, omistan sille poikansa menettäneelle äidille, jonka itkusta ei ollut tulla loppua, kun hän kuuli tämän laulun ensi kertaa tämän joulun alla. Aluksi alkuperäiset sanat: 

SPARVEN PÅ JULMORGONEN

Nu så föll den vita snö, föll på björk och lindar.
Frusen är den klara sjö, väntar vårens vindar.
Liten sparv, fattig sparv, ätit upp sitt sommararv.
Frusen är den klara sjö, väntar vårens vindar.

Vid den gröna stugans dörr stod en liten flicka:
–Sparvelilla, kom som förr, kom ett korn att picka!
Nu är jul i vart skjul, sparvelilla, grå och ful.
Sparvelilla, kom som förr, kom ett korn att picka!

Sparven flög till flickans fot, flög på glada vingar:
–Gärna tar jag kornet mot, kornet som du bringar.
Gud skall än löna den, som är här de armas vän.
Gärna tar jag kornet mot, kornet som du bringar.

-Jag är icke den du tror, ty ditt öga tåras.
Jag är ju din lilla bror, som dog bort i våras.
När du bjöd glad ditt bröd åt den fattige i nöd,
bjöd du åt din lilla bror, som dog bort i våras.

Melkeinpä koskettavampi on runon suomennos:

VARPUNEN JOULUAAMUNA
 

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Suomentajaksi mainitaan K. A. Hougberg  

Jo joutuu ilta

Toinen tämän vuoden jouluruno on Sakari Topeliuksen "Det mörknar ute". Sen on suomentanut kirjailija Aino Kallas pseudonyymillä Aino Suonio. Tämä Jean Sibeliuksen säveltämä laulu "Jo joutuu ilta" on yksi lempijoululauluistani.

DET MÖRKNAR UTE 

Det mörknar ute och vindens sus
far över de dunkla dalar;
Natt faller över den armes hus
och rikemans stolta salar.
Var är det ljus, var är det ljus
som oss hugsvalar?

De eviga stjärnor stråla klart
i däldernas dunkel neder.
Av festliga ljus ett underbart,
ett länsande sken sig breder.
Kom snart Guds ljus, kom snart Guds ljus,
som allen oss lyser.

Allt mörker ljusnar för Herren Krist
som kom för att världen lysa.
Guds helga änglar med oljekvist
omskygga dem som frysa.
I kväll skall visst, i kväll skall vår
hydda änglarna hysa.

JO JOUTUU ILTA 

Jo joutuu ilta ja tuuli käy
yli tumman, synkeän salon.
Hämy verhoo majan matalan
ja rikkaan uhkean talon.
Jos tuntea sais
pyhän, lohtua tuovan valon!

Vaan tähdet lempeän hohteen luo
syvyyksiin synkkihin asti,
ja jouluvalkeat loistavat 
joka paikassa kirkkahasti. 
Valo ikuinen, 
tule meille johtajaksi! 

Valon valta voittaa, ja pimeyden
me murramme elomme teillä,
ja majassa halvimmassakin
on sijansa enkeleillä. 
Ja silloin on
myös joulujuhla parhain meillä.

Joulu tulla jollottaa

Larin-Kyöstiä (Kyösti Larsson, 1873-1948) pidetään useinkin kesän ja mittumaarin runoilijana. Mutta osasi hän runoilla joulun tulostakin. Seuraavana joulukauden avajaisiksi Larin-Kyöstin myös lauluna tunnetuksi tullut Lapin joulu. Huomionarvoisia ovat saamen kielestä lainautuneet sanat, kota, pulkka, joikailla, peski, jänkä, komsa.

LAPIN JOULU



Lauloi Lappi lapsellensa
- näin se laulu alkaa:
"Isä ajaa Inarista,
poro polkee jalkaa.

Tuntureilta laaksoihin
ja sieltä alas Ouluun.
Viikko vain on Taneliin,
ja sitten päästään jouluun.

Kysyi lapsi emoltansa:
"Miss' on joulun kota?"
"Siellä, missä leimuavi
pohjanpalon ota."

"Onko siellä valkeet porot
joulun kartanoilla?"
"Siellä kultapulkassa
on lapsen hyvä olla.

Joulu ajaa joikaellen
jäisen meren rantaa,
valkeen karhunpeskin alta
merihelmen antaa."

Lauloi Lappi lapsellensa,
umpukalleen unta,
sudet ulvoi jängillä,
ja kotaan satoi lunta.

Näki lapsi lapsen unta
taivaan tähtösistä,
merihelmen helyistä
ja joulukynttilöistä.

Näki laajan lumikirkon,
näki enkeleitä,
jotka valkein siivin lensi
alas taivaan teitä.

Katse kohos avaruuteen,
pieni käsi liikkui.
Emo lauloi: "Tuuti tuuti."
Hiljaa komsa kiikkui.

Marraskuuta

on Aaro Hellaakosken hänen kuolinvuonnaan 1952 ilmestyneen Sarjoja-kokoelman viimeinen sikermä. Siinä on mielestäni sanottu suurin piirtein kaikki, mitä marraskuista on sanottavissa.Sen sanottuaan suurmiehen sopikin poistua, 59-vuotiaana, 23. marraskuuta.

On muistissa laihat keväät ja suvi (ja jotkut häät)
ja syksy, kun huojui raskaat pellon tähkäpäät.
Mikä huiminta niistä? Se kai, kun kaikki tuleentuu,
sylintäydeltä satoa saadaan, ja kun hehkuu pensas, puu.
Mitävarten kaikki? En tiedä. Ei tiedä kukaan muu.

Syys ollut on sula ihme, joku minä vain korjuumies,
joka tallensi hiukan siitä, mitä tehtäväkseen ties.
On aumat täynnä, ja purnuun lie tullut purtavaa.
Jo riittää. Isäntä, luulen, jo tilille kolkuttaa.
Työmiehet vaihtua saakoot. Joku hengähtää nyt saa.

Jos maisema lienee marras ja hyhmäinen ja karu
(kuin tulee ollakkin silloin, kun talvi lähenee)
ja poissa on lintujen äänet ja kukkimisen taru,
ei vähene kiitos suusta, jos voimat vähenee,
vaan askelen rouskahtaissa maan kylmään kamaraan
ja päivän harmetessa, kun ilta on tulollaan,
joku silmä saakoon nousta ylitse vainion
ja nähköön nyt: avaraa ja juhlavaakin on. 

Oras on hyvin voimallista. On riittävän viheriää
se, jonka en suuria korjuupäiviä koskaan nää.
On lehdot ilmavammat kuin aavistaa suvi vois,
punaterttujen raikkaus on kypsynyt pihlajiin
ens-pakkasen kipeästi kimalluttamiin.
Ja jos kuvitelmia paljon riisuttu lienee pois
sellaisia, jotka ei kuulu näihin maisemiin,
ne visertäkööt kuin satu, joka, vaikkei vaikerois,
vain otaksunee, että joskus se lähellä ollut ois. 

Nyt satu ei kuulu tänne. Nyt tuuli hengittää
niin raikasta, kirpelöivää ilmojen heleää,
ja rannalla helisee hiljaa ensimmäinen jää,
jota aallokko hieroo, hieroo niin uteliaana kuin
sitä rakastaen ja sentään hiukan vieroksuin.

Ei kukaan tiedä mitään, ei aalto, ei pensas tuo,
joka lehteä kellertynyttä yhä kannattaa ja suo
värähdellä sen läpi harmaan ja lävitse valkean
kun hiutale, toinen, heittyy jo ylle maiseman. 

Mutta sitä ennen, toista saman sikermän runoa lainaten, "uskomalla, toivomalla, eletty on moni marraskuu".

Syksyn runoja

Olen näin syksyisin esitellyt syksyaiheisia runoja eri puolilta Eurooppaa. Syksy tuntuu olevan runoilijoita mahtaviin tuotoksiin inspiroiva vuodenaika.
Tämänkertainen runo tulee Virosta. Sen on kirjoittanut Marie Under (1883 - 1980), ja se ilmestyi vuonna 1918 kokoelmassa Eelõitseng. Sen nimi Sügis aias on suomennettu kuulumaan Puutarhan syksy. Se ilmestyi suomeksi vuonna 1978 samannimisessä kokoelmassa Marie Underin runoja. Teoksen koostamiseen osallistui 15 runouden kääntäjää. 

Aluksi alkuperäinen runo:

Sügis aias

Nüüd lausub laisalt minu aia üle

must vihmapuistev sügispilve süle,

ja tuuleteed käind risti läbi puu

ning okstes huikand hulguv tormisuu.

Ta sajatuses närtsinud kõik haljad pärjad.

Nii kurvalt, mahajäetult seisvad pingid märjad,

ja kaseladvas tuulepesa must 

kuis hirmutades kõlksub koledust.

Kõik lehed ammu põrmu varisenud.

Ah, õitesiid on tormis kärisenud.

Näe, rüvetud kõik roosid valged nagu alabaster,

jäänd ainult troosktiks veel meil kirju trotsiv aster. 

Ja tässä Unto Äärelän suomennos:

Puutarhan syksy

Nyt musta, veltto pilvi makaa tarhan yllä

sadetta tuoden syksyn syleilyllä,

ja tuulen tuntea on saanut joka puu

ja oksistossa soinut myrskyn suu.

Sen kirous on kaikki maahan lyönyt.

Niin yksinäinen, hyljätty on tie nyt,

ja mieleen koivun tuulenpesä musta

tuo syksyn koleutta, kauhistusta. 

On lehdet kaikki tomuun vajonneet,

ja kesän kukat myrskyyn hajonneet.

Jo myrskyn ryvettämä on myös ruusun valkolehti,

vain asteri, kuin uhman tähden, kukkaan ehti.

Ennennäkemätön syksy

90 vuotta sitten oli Anna Ahmatovan sanoin tällainen:

 Небывалаяосень

Небывалая осень построила купол высокий,
Был приказ облакам этот купол собой не темнить.
И дивилися люди: проходят сентябрьские сроки,
А куда провалились студеные, влажные дни?
Изумрудною стала вода замутненных каналов,
И крапива запахла, как розы, но только сильней.
Было душно от зорь, нестерпимых, бесовских и алых,
Их запомнили все мы до конца наших дней.
Было солнце таким, как вошедший в столицу мятежник.
И весенняя осень так жадно ласкалась к нему,
Что казалось – сейчас забелеет прозрачный подснежник…
Вот когда подошел ты, спокойный, к крыльцу моему.

1922 Анна Ахматова

Pentti Saaritsan suomennos tästä runosta on ilmestynyt teoksessa Neuvostolyriikkaa 3:

Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin
eikä pilvien ollut lupa sitä kupolia pimentää.
Ja sitä hämmästeltiin: olihan jo syyskuun alku,
missä kylmät päivät viipyivät, ja missä sadesää?
Sameitten kanavien vesi hohti smaragdina
ja nokkoset tuoksuivat kuin ruusut, vain vahvemmin.
Oli raskas hengittää, niin sietämättöminä,
riivaten loimusivat ruskot.
Ne jäivät koko loppuelämäksi muistoihin.
Aurinko oli kuin kaupunkiin ilmaantunut kapinallinen
ja keväinen syksy niin täynnä antautuvaa hekumaa
että tuntui kuin hauras lumikello juuri puhkeaisi kukkaan
kun tyynesti astuit kohti taloni verantaa. 

Taas kerran on ennennäkemätön vaiko sittenkin ennenkuulumaton syksy, taas kerran ruskot loimuavat riivaten.

Häät häipyy

Otto Mannisen monitulkintainen, muodoltaan loppuun hiottu runo ilmestyi vuonna 1905 kokoelmassa Säkeitä I.  Tänään on sen vuoro.

VEET VIIHTYY

Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy:
vuo syventyy.

Häät häipyy, vieraat vähenee:
yö lähenee.

Yö uinua sun syleilyys,
suur' iäisyys.

Häät

Tämän päivän runo Häät on Marja-Liisa Vartion samannimisestä kokoelmasta, joka ilmestyi vuonna 1952.

HÄÄT

Ovella tuvan seisot, morsian.
Ikävä kiertää, nousee ripsen päihin.
On vieras katto, vieras lattia, 
ja seinänvierustoilta ikkunat
avaavat silmän outoon metsään, veteen.

 Ovella tuvan seisot, morsian.
Jäi kauas taakse kotiin entiseen
pääskysen tirskahdukset kiven päälle,
jäi leikit kaikki pihanurmikkoon
ja naurut jäivät aidanseipäisiin
ja pienet itkut lehtoteiden varsiin.
Jäi kukat jälkiäsi katsomaan,
kun läksit kodistasi näille maille.

Nyt astut tupaan yli kynnyspuun
ja kohta jalka tanssin aloittaa,
nyt muista tarkkaan neuvot, morsian:
ei tanssi yksin näitä häitä varten,
ei tehty yhtä morsianta varten.
Se tuotiin monen kujan, monen talon kautta,
on monta väsynyt sen kantamiseen.
Nyt sinuun monin silmin katsotaan
mitenkä tanssin jaloissasi pidät.

Seisovat naiset lieden reunamilla
ja miehet pitkin tuvan peräseinää
ja lapset pilkehtivät ovensuulla.
Ennenkuin tanssin alat, tiedä, morsian:
et ehdi kahta kertaa pyörähtää
kun väki kuiskailee jo ympärillä:
tuo polkaisu ei mennyt tahdin mukaan,
ei jalat taivu alla tanssin lain.
Ei näistä häistä ilo irti pääse -
niin väki kuiskuttelee ympärillä
jos neuvoja et muista, morsian.

Polkaise tulta joka askeleelta,
niin että tanssi tarttuu jokaiseen,
niin että  vaimot omat häänsä muistaa
ja miehet tarttuu vaimojansa käsiin
ja pojat sieppaa neidot nurkistansa -
niin että väki riemunkirjavana
kuin kukkaniitty tuulen alla pyörii!

Vaan ei se vielä riitä, morsian!
On joka seinähirren vapistava,
on oven posken nauruun revettävä,
lautasen hypittävä pöytää pitkin,
on saavin keikuttava lattialla!
Jos huomaat jonkun yksin seisomassa,
lehahda hunnullasi hipaisemaan -
ja vaikka itse kauhun näkisit
ojentamassa kättä uunin takaa,
tempaamassa hunnun hartioilta,
ja vaikka tuhat huolta näkisit
nostavan päätä tuvan sillan alta -
niin naurunkukkaa visko joka nurkkaan
ja iske, iske tulta lattiasta,
polkaise jalkaa kahta tiheämmin -
vaan ei se vielä riitä, morsian!
On laki pantu joka tanssijalle,
mitenkä kaulanvartta kannetaan:
kuin joutsen, nuori koivu nosta päätä.
Vaan se ei vielä riitä, morsian!
On hunnun lennettävä kattoon asti!
Ja väki sanoo: Metsä kohahti -
On ilon leiskuttava pitkin tupaa
ja väki sanoo: Päivä loisti tähän -
On jalan hypittävä kepeästi
niin että väki sanoo: Juoksi puro -

Jos nämä neuvot pidät, morsian,
niin hääsi seudun yli muistetaan
ja tanssi kulkee tästä toiseen taloon,
se häihin viedään toisten morsianten.
Se päitten päällä korkealle viedään -
kuin seppelettä sitä kannetaan. 

Ja naiset menee kotiin takaisin
ja ilo kytee kauan sormenpäissä,
ja miehet vielä huomispäivänäkin
nauravat astuessaan pellon äärtä.

On loppu pantu joka päivän päälle.
On sama ilta joka tanssin päällä,
ja kohta astut yli pihamaan,
ylitse ratamon ja saunakukan,
ja kaste itkee kengän kannan alla
ja tarttuu hienoin sormin hunnun reunaan.
Vaan vielä kerran kumarrukset tee
jokaista tuulta, ilmaa, maata kohti,
ja ethän kaivon suuta unohda:
on vesi kaivon kannen alla pyhä.
Sen pyhät virrat tuovat joka pihaan.

On aitta vastapäätä tanssitupaa,
on siellä vuode valmis morsiamelle.
Riippuvat orren päällä mustat raanut
ja vuoteen päällä raanut valkeat.
Saat siellä jalkojasi lepuuttaa,
kun nukut olka armaan olkaa vasten
aitassa alla peiton kirjavan.

Ja seinän läpi paistaa uusi kuu,
silmien yli ristinmerkin piirtää.

Matkustin

puolen Suomen läpi junalla illan ja yön tullen, ja muistin taas kerran olevani junaihminen. Lentokoneesta näkee vain pilviä ja autosta tien pintaa, mutta junasta näkee koko maiseman avautuvana, levittäytyvänä, vyöryvänä panoraamana. Näin taas kerran muutamia kymmenestä virrasta, latomeren, turkistarhat, kaksivooninkiset talot, ja sitten hämärissä saavuttiin Hämeeseen. Hämeenlinna oli kuin koru lyhtyjen heijastuessa Vanajaveteen pitkinä kultaisina siltoina. Hyvinkäällä oli jo yö.   
Olen elämäni aikana matkustanut paljon junalla. Aikoinani ajattelin kirjoittaa junamatkoista, mutta puhuin sivu suuni, ja eräs wannabe-julkkis omi ideani.
Tässä yksi ensimmäisistä elämäni junarunoista, jota toistelin usein lapsena mielessäni, kun yöjuna kulki kohisten Hangon radalla. Tekijä on minulle tuntematon, samoin runon nimi, ja voi olla, että en muista sanojakaan enää tarkasti:

Kuuluu kaukana metsien takana
yöjunan raskas juoksu.
Villisti lentää huoneitten hämyyn
pimeitten pilvien tuoksu.

Pielusta kastaa polttava kyynel
pienoisen poskipäältä.
Minnekä kiitää kohtalon yöjuna
hämyjen huoneesta täältä?

Ei se kauas kiitänyt, mutta matka on ollut pitkä. Ja mielenkiintoinen. 

Toinen runo tällä kertaa olkoon Aaro Hellaakosken "Hullujen juna" vuodelta 1946. Tämän runon monista kerroksista löytynee jotakin tuttua jokaiselle meille matkalaiselle:

Vaunussa nyökkää päitä
niitä ja näitä
irralla juuristaan,
kaikesta irrallaan.
Päitten lomissa peli:
haitari kurnahteli.

Kolkkavan pyörän päällä
upottu täällä
kukin kirjoineen
sakeaan kuumeeseen,
haitarin haikea ralli
ei pysähdyksiä salli.

Akkunan ohitse jatkaa
vauhkoa matkaa
maisema syksyinen
kiljuvan keltainen,
haitarin hirnahtaissa
vauhtia myötälemaissa.

Vihellä, veturin pilli
luikkaus villi
lävitse huoneen tään,
jossa on kuumetta pään,
särkyvän pullon hely,
haitarin mylvähtely.

Matka kun loppuu, näitä
ei ole päitä
koskaan ollutkaan
irti, ei juurillaan,
ovet on kiinni lyöty,
halvalla haitari myöty.

Vielä on taipale. Matkaa
räikkyen jatkaa
maisema syksyinen
kiljuvan keltainen
haitarin rallittaissa
vauhtia myötälemaissa. 
   

Hyvinkään murhenäytelmästä

on vierähtänyt kohta kaksi kuukautta, ja keskustan kukka- ja korttimeri on korjattu pois. Sen puuttuminen muistuttaa yhä mielipuolisuuden ja ampuma-aseen vaarallisesta yhdistelmästä, samoin kuin Norjan tragedian vuosipäivä ja äskettäinen Coloradon ampumistapaus.
Hyvinkäällä yksi kadulle muistoksi jätetty kortti jäi ikiajoiksi mieleeni. Korttiin oli painettu kauniita unikkoja, ja muistovärssynä oli toinen säkeistö Eino Leinon runosta Lapin kesä:

"Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?"

Tästä runosta on olemassa taitava englanninkielinen käännös, jonka on tehnyt Matti Naskali. Tässä edellä oleva säkeistö:

Why all the beauty we have turns to rotten,
anything high we have gives way to mean.
Why do we have so many crazy madmen,
why only few who play their music clean?

 Sitä jään miettimään.

Juhannusyönä 2012

kirjoitan tähän Einari Vuorelan (1889-1972) runon

JUHANNUS

On valon juhla, juhannus,
on lehtimajain aika,
on herkimmillään kauneus,
on kirkkaimmillaan ruskotus,
yön varjoo pyhä taika.

Ui vettä parvet venheitten,
käy saariin nuorten saatto.
Soi laulu riemumielinen
ja kokot palaa roihuten.
On mittumaarin aatto.

Koi ajaa kultavaunuissaan
yön äärtä, taivaan rantaa.
Soi laulurastas nummellaan,
ja käki kukkuu kaihojaan,
maan pellot tähkää kantaa.

Ja toisena taas kerran V.A.Koskenniemeä. Runo sopii kuvaamaan tätä hetkeä kello neljä juhannusyönä, kun maisema on jo aivan valoisa mutta täysin hiljainen ja liikkumaton:

KESÄYÖ

Tutut aitat jo kaikki unelmoi,
koko kylä uinailee.
Vain joelta hanurin soitto soi
ja verkkaan loittonee.

Kaikk' elämän äänet on kuolleet pois
yön helmaan lumotun.
Jos mun murheeni muistotkin vaieta vois
ja sydämeni mun!

Kun syreenit taas kerran

portillani kukkivat runsain, raskain tertuin.

Ensimmäinen tämän alkukesän syreeniruno on yli sadan vuoden takaa, V.A.Koskenniemen runokokoelmasta Valkeat kaupungit. Se tulee kuin itsestään mieleen, kun tällaisina aamuina avaan oven ja vastaan lyö väkevä sireenin tuoksu ja linnunlaulu:  

IHME

Tule aamuhun hymyilevään,
tule tuoksuun syreenein!
Ens kukkasista kevään
ens seppelen mä tein.
Kevätlintujen laulussa helää
kaikk' elämän ihanuus.
On sille, ken varjossa elää,
joka suvi ihme uus.

Kuin nuotiossa hiilet
on nousu aamunkoin.
Valaa kirkontornin tiilet
se hehkuvin purppuroin.
Suvi kukkien loiston lupaa
ja kypsät hedelmät.
Taas rakennan toivon tupaa,
unet vanhat heräävät.

Tätä aamua odotin, armain,
yöt monet unettomat,
sadekuurot kun pilvin harmain
ohi kiitäen kulkivat.
Nyt loistavan nään mä sen tuolla
suven suurin toivehin.
Tänä aamuna tahtoisin kuolla
sun syliis, armahin!

Itse en tosin haluaisi tällaisena aamuna kuolla, vaan elää ainakin vielä tämän kesän alusta loppuun. Ja mieluiten vielä monta muutakin.

Ja sitten tulee ilta. Kaarlo Sarkian kanssa:

ILTA

Näen illassa kukkivan sireenien.
Hyvin kaukaa soittoa soi.
Olen sairas ja niin kovin onnellinen -
sitä tuskin käsittää voi.

Yön ilma sisään kasteinen
käy silmästä ikkunan.
Hänen nimensä tuoksussa tulvii sen -
minä häntä rakastan.  

Valkoakaasiat

Tuomet ovat vielä nupuillaan, mutta ihan pian jälleen kerran

tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset
terttuinsa peitos on puu.
Lehdossa laulanta soi satakielien,
hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu.

Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien
haaveillen istuimme ain?
Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä:
Armaani, ain' sun ain' oon mä vain.

Vuodet on vierineet, hurmaus on haihtunut,
nuoruus jo mennyt on, oi.
Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua
unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi.

Tämä venäläinen romanssi tuli Suomessa tunnetuksi iskelmänä 1950- ja 1960-luvulla, mutta itse asiassa se oli suomennettu jo aivan viime vuosisadan alussa. Alkuperäisissä sanoissa kerrotaan valkoisista akaasioista:


 Белой акации

Целую ночь соловей нам насвистывал
Город молчал и молчали дома
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума

Сад весь умыт был весенними ливнями
В темных оврагах стояла вода
Боже какими мы были наивными
Как же мы молоды были тогда

Годы промчались седыми нас делая
Где чистота этих веток живых
Только зима да метель эта белая
Напоминают сегодня о них

В час когда ветер бушует неистово
С новою силою чувствую я
Белой акации гроздья душистые
Невозвратимы как юность моя

Valkoakaasiat on suomentanut Martti Wuori.  Hän lienee monelle aivan tuntematon kääntäjä. Martti Wuori onkin kirjailijanimi, jonka takana on maaherra Martin Alexius Bergh-Wuori  (1858-1934). Virkansa ohella hän suomensi venäläistä ja ranskalaista kirjallisuutta ja kirjoitteli itsekin, etupäässä huvinäytelmiä. Toinen tunnettu Martti Wuoren suomentama venäläinen romanssi on Ajomies: Ei, kyytimies, kiirettä oo... 

Velka elämälle

Tänään, mitä ihanimpana äitienpäivänä, on vuorossa Kaarlo Sarkian omaelämäkerrallinen runo Velka elämälle, joka ilmestyi samannimisessä kokoelmassa vuonna 1931, runoilijan ollessa vielä alle kolmenkymmenen. Mainittakoon, että juuri toissapäivänä oli Sarkian 110-vuotissyntymäpäivä. Sarkia menetti äitinsä jo 12-vuotiaana.
Äideille olemme elämästämme velkaa, ja on sitä velkaa yritetty lyhentääkin. Tässä vaiheessa kylläkin tuntuu, että velat ovat muuttuneet saataviksi.
Sarkialla itsellään ei ollut lapsia, joten velka elämälle jäi häneltä sikäli maksamatta. Mutta toisen runoruhtinaan, Aaro Hellaakosken sanoin: "Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää."


VELKA ELÄMÄLLE

Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.

Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.

Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.

Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.

Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?

Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
Tie tummui askeleista viikkojen mennen -
sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.

Odoteltuas turhaan iltana muutamana
jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa ...
Jokin kuiskasi: Lapses elää!  - Vieras sana
yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.

Suli murhees sentään päivään säteilevään.
Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?

Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas Elämälle.

Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.

                                 *

Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
on Elämä hetkisen säteilevä tultaan. 
 

Superkuu paistaa,

on hiirenkorvainen toukokuun yö.
Onkohan mistään aiheesta runoiltu yhtä paljon kuin kuusta?
Tässä Donovanin (Donovan Philips Leitch, s. 1946) säkeitä kuusta - kaiketi tosin puolikuusta, joka on kuin vene.  

The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way,
All on her silent way.

I see her pearly decks, my love,
Set in with twinkling specks, my love,
I see her pearly mast, my love
Far from her seashell past
And gently does she sway
All on her starry way.

Of silk they have been spun, my love,
Her ropes that limply run, my love
Down to the carved prow, my love,
Down to her mermaid prow
And softly does she sway
All on her starry way.

All in ther Sea of Sky, my love,
The moonships sail and fly, my love,
Though many are their kind, my love,
Though all need but one wind
To make their starry way,
To make their starry way.

And there will come a time, my love,
O may it be in mine, my love,
When men will proudly rise, my love,
And board to sail the skies
Moonships from all the spheres
Moonships from all the spheres.

The men be bathed in light, my love,
The women clothed in white, my love,
All in that woundrous fleet, my love,
As each the other meets
Will smile and softly sing,
Will smile and softly sing.

And on some distant sand, my love,
The ships will genlty land, my love.
Fair folk will meet them there, my love,
With golden flowing hair
And great will be their joy,
And great will be their joy.

The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way.
All on her silent way.

Hieman samanlaisissa tunnelmissa katseli kuuta V. A. Koskenniemi  kirjoittaessaan runoa Kuutamolla, joka ilmestyi vuonna 1917 kokoelmassa Elegioja ja muita runoja.

KUUTAMOLLA

Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.

Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.

Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.

Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.

On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme pois...

Ruoho nousee

Kun ensimmäinen ruohon aavistus on noussut maasta, on luettava Walt Whitmania:

 A child said, What is the grass? fetching it to me with full hands; How could I answer the child?. . . .I do not know what it is any more than he.

 I guess it must be the flag of my disposition, out of hopeful green stuff woven.

Or I guess it is the handkerchief of the Lord, A scented gift and remembrancer designedly dropped, Bearing the owner's name someway in the corners, that we may see and remark, and say Whose?

Or I guess the grass is itself a child. . . .the produced babe of the vegetation.

Or I guess it is a uniform hieroglyphic, And it means, Sprouting alike in broad zones and narrow zones, Growing among black folks as among white, Kanuck, Tuckahoe, Congressman, Cuff, I give them the same, I receive them the same.

And now it seems to me the beautiful uncut hair of graves.

Ja perään Arvo Turtiaisen suomennos:

 Eräs lapsi kysyi, Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle kourallisen,
mitä saatoin vastata lapselle? enhän tiedä siitä enempää
kuin hänkään.

Minä luulen, että se on tarkoituksen lippu, vihreästä toivorikkaasta
nukkakankaasta kudottu.

Tai luulen, että se on luojan kaulaliina,
tieten tahtoen pudotettu tuoksuva lahja ja tervehdys,
omistajansa nimi jossain nurkassaan, jotta vilkaisisimme
siihen ja sanoisimme Kenen?

Tai luulen, että ruoho itse on lapsi, kasvullisuuden
tuottama lapsukainen.

Tai ehkä sen on yleistä ja yhtäläistä kuvakirjoitusta
ja tarkoittaa, levittäytyessään samalla tavalla
niin avarilla kuin ahtailla alueilla,
kasvaessaan niin mustien kuin valkoisten kansojen
keskuudessa,
kanuckin, tuckahoen, kongressimiehen, kafferin maalla:
annan heille ja otan heiltä vastaan saman.

Ja nyt se näyttää minusta hautojen leikkaamattomilta,
suloisilta hiuksilta.

Vaikka Turtiaisen Whitman-suomennokset ovat itseoikeutettuja ja vertaansa vailla, haluaisin silti päästä noiden kaulaliinojen ja nukkakankaiden kimppuun ja niiden läpi siihen, mitä Whitman todella sanoi.

Turtiaisen suomentama Ruohoa ilmestyi vuonna 1965. Jo vuonna 1954 oli ilmestynyt Viljo Laitisen suomentama Whitman-valikoina Ruohonlehtiä, jossa tämä runo oli seuraavanlainen:

Lapsi kysyi Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle täysin käsin;
kuinka voisin vastata lapselle? en tiedä sitä paremmin kuin hänkään.

Luulen sen olevan sieluni symbooli, kudottu toiveikkaasta vihreydestä,
tai arvaan sen olevan Luojan nenäliina,
harkitusti annettu tuoksuva lahja tai tervehdys,
kantaen omistajan nimeä jossain, missä sen voi huomata ja huudahtaa Kenen?

Tai ehkä ruoho itse on lapsi, joka on luotu kasvikunnan siemeneksi.
Tai ehkä se on yhdenmukaisia hieroglyfeja,
joka tarkoittaa, se versoo samanlaisena leveillä ja kapeilla alueilla,
kasvaen samalla tavoin mustien niinkuin valkoistenkin keskuudessa,
kanadalaisille, virginialaisille, valtiopäivämiehille ja neekereille olen aina sama.

Nyt näyttää ruoho minusta kauniilta hautojen tukalta.  

 Turtiaisen jälkeen vierähti yli neljäkymmentä vuotta, ja sitten vuonna 2007 ilmestyi Markus Jääskeläisen suomentamana Walt Whitmanin Valitut runot. Siinä ruoho rehottaa näin:

Lapsi kysyi: Mitä ruoho on?
Hän ojensi sitä minulle kourallisen.
Kuinka voisin vastata? En tiedä
sen paremmin kuin hän.

Ehkä se on omien mielitekojeni lippu, toiverikkaasta
vihreästä kankaasta kudottu.

Tai ehkä sen on Jumalan nenäliina,
tarkoituksella tiputettu tuoksuva lahja, muistutus,
ja johonkin sen kulmaan on ommeltu omistajan nimi
jotta huomaisimme, kysyisimme: Kenen?

Tai ehkä ruoho itse on lapsi, kasvikunnan synnyttämä
vauva.

Tai ehkä sen on yhtä ja samaa hieroglyfiä,
versoo aavalla preerialla ja kapeissa solissa,
kasvaa mustien ja valkoisten alueilla,
kanukkien, virginialaisten, Washingtonin herrojen, setä tuomojen
ja tarkoittaa: kaikille riittää minusta,
minä odotan kaikkia.

Ja nyt se on kuin hautojen  kaunis leikkaamaton tukka. 

Tämäkin versio jättää minuun halun sanoa se vielä kerran. Sanon jos voin.

Kaksi kadonnutta pääsiäisrunoa

Pääsiäislauantain ilta on jo myöhäinen, mutta vielä heijastuu taivaalta valoa hangille. Olen yrittänyt taas kerran etsiä tai palauttaa mieleeni kahta nuoruuteni pääsiäisrunoa, mutta muistan vain sirpaleita niistä.

Toisessa on tällainen kohta:

Kirpoo kummulta hautakivi.
Pitkän pitkä ylösnousseitten rivi,
oras vehreä verhoo pellot,
kun soivat pääsiäiskellot.

Ja toisessa tällainen:

Yksin haudalla Narcissus,
terillään unen valkeus,
pääsiäisyönä.

Kolme vuotta on kulunut, eikä runoja ole löytynyt. Pääsiäisenä 2015 alitajunnastani on noussut lisää otteita yllä olevasta runosta:

Ave crux, ora pro nobis,
nobis, nobis, nobis.
Litanian hyminään
havahtui nukkuva Narcissus,
pääsiäiskukka, Narcissus,
pronobistemme kruunu. 

Molemmat ovat käsittääkseni suomalaisten runoilijoiden tuotantoa.

Jos joku lukijoista tunnistaa jommankumman runoista, niin pyydän kertomaan minulle.

Hyvää pääsiäistä kaikille.

Huhtikuun ensimmäisenä iltana

kirjoitan tähän nuorena nukkuneen Saima Harmajan (1913 - 1937) runon Huhtikuu hänen samannimisestä runokoelmastaan. Saima Harmaja kirjoitti tämän runon vuonna 1931, vain 18-vuotiaana. Hänen elämänsä päättyi kuusi vuotta myöhemmin - huhtikuussa.

Runoiljat tuntuvat olevan varsin yksimielisiä siitä, että huhtikuu on vaikein aika maan ja kuukausista julmin. Ehkä niinkin, mutta on se myös ihana. Ja nyt se on täällä taas kerran.

HUHTIKUU

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
-- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll' on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
-- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks' kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän -- enkö sitä tietäisi!

Lassi Nummi

1928 - 2012

suomalainen modernin runouden ikoni, on poissa. Hänen tuotantoaan on käännetty paljon, ainakin ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, unkariksi, venäjäksi, romaniaksi ja puolaksi.

Tässä Anselm Hollon englanninnos runosta, joka ilmestyi vuonna 1995 kokoelmassa Hengitys yössä:

Above and through everything
the thin web of life. On an evening like this,
its strands
are stretched to breaking
under the moments' significance, the light's
weight. So much empty space,
so much lovely desolation
freed from significance
in us, in the world,
it makes you grow faint.
And here, all dreams have to be dreamed by oneself!
When I am dead, a stone
will dream my dreams.

Kaiken yllä, kaiken lävitse
elämän ohut verkko. Tällaisena iltana
säikeet
ovat katkeamaisillaan
hetkien merkityksestä. Valon painosta.
Niin paljon tyhjää,
niin paljon merkityksistä vapautunutta
kaunista autiutta
meissä, maailmassa
että huimaa.
Ja kaikki unet täällä on uneksittava itse!
Kun olen kuollut
kivi uneksii minun uneni.

Maaliskuu

toi kevään tullessaan. Aurinko paistaa, lumi sulaa, ilta on pitkä ja valoisa. Aina yhtä ihmeellistä, tai oikeastaan vuosi vuodelta ihmeellisempää tämä on.

Näin kirjoitti Emily Dickinson maaliskuusta:

A light exists in spring
Not present on the year
At any other period.
When March is scarely here

A color stands abroad
On solitary hills
That science cannot overtake.
But human nature feels.

It waits upon the lawn;
It shows the furthest tree
Upon the furthest slope we know;
It almost speaks to me.

Then, as horizons step,
Or noons report away,
Without the formula of sound,
It passes, and we stay:

A quality of loss
Affecting our content
As trade hade suddenly encroached
Upon a sacrament.

Kaarlo Sarkia puolestaan kirjoitti maaliskuisesta auringonlaskusta hieman epäsarkiamaisesti näin:

MAALISKUINEN AURINGONLASKU

Metsän latvoilla
ihmeellisesti
hymyät, kirkas,
maillesi mennen.

Hymyät, ylhäinen,
ihmeellisesti
pimeän jälkeen
pitkän ja raskaan.

Sieluni mullasta
nostavat ujot,
kalpeat idut
puoleesi päitään.

Pimeää vielä
saavat ne kestää,
mutta sa hymyät
painuessasi

luvaten niille
päivä päivältä
laajemmat kaaret,
kirkkaamman katseen,

luvaten ihanan
valkeuden juhlan,
sädemaljan runsaan,
yltäläikkyvän.

Rakkautes suuri,
tajuamaton
lapsilles meille
on, valituillesi.

Valkeutes saamme
ja pimeyden vuoroin,
loittonet vain sinä
palatakses.

Valoa kestää
varjotonta
ei tomu ihmisen
voi väsymättä.

Jumalat yksin
valvovat valossa,
jumalten rakkaus
ihmisen polttaa.

Pimeyttä janoavat
ihmisen silmät,
siimestä kaipaavat
ihmisen kädet,

ei tomuhuulet
voi tulijuomaa
jumalien juoda
hiiltymättä,

elleivät välillä
vasten jäätä
viileää jäähtää
polttoaan saa ne.

Suuri on hyvyytes,
ihmeellinen,
hymyät, ylhäinen:
Luoksenne palaan.

ain' ihanampana
hehkuva silmäni,
liekehtivä sydämeni
lähestyy teitä.

Helmikuun pakkasilla

muutama viluinen runo lumesta ja kuolemasta.

Ensimmäinen on kolmas Aaro Hellaakosken runosarjasta Jälkiä lumessa, kokoelmasta Sarjoja (1952):

Kovalla hankiaisella hiukan vitiä, jotta
kelkan jalasten jälki näkyy ja askelten.
Mummokin aikomuksistaan on tehnyt totta,
kylälle kuorman ja kotia toisen kiskoen
vaivalla vain, todentotta.

Kaikkien vuodenaikojen lävitse kahlannut
on tuo askel, joka jo töksähtelee ja horjuu.
Kaikki on tehty, ja kaikki on turvaan saatetut.
Niukkuudestakin aukeni pienoinen sadonkorjuu.
Kaiken jo kahlannut

on hän, ja tänään Noutajan kädessä kiinni riippuin
toisessa maailmassa, kun askelet silti vie
suoraan kohti tulia kotoisien savupiippuin.
Siellä hän lyyhistynyt jo permannolle lie
lämpöön, luo savupiippuin,

nostanut kätensä vielä hetkeksi kehtoa päin,
josta lapsenlapsen silmäys vastaan hohti.
Hampaaton hymy kummallakin. Ja he nukahti näin,
toinen tänne, kun toiselle taas uni aamuton johti
mustaa kehtoa päin.

Toinen on P. Mustapään Muutto kokoelmasta Koiruoho, ruusunkukka (1947).

Nyt hanki helmin välkkyy
ja paukkuu pakkanen,
kun Lindblad muuttaa majaa
ja laitiossa ajaa
lävitse metsien.

Puun varjo tielle putoo
kuin musta nälkävyö,
et tunne nälän vaivaa,
et tuskaa, joka kaivaa,
ei kiusaa kiire työ

nyt Lindblad. Tikka takoo
kuusessa. Tykkänään
saat takomiset heittää.
Kun santa sinut peittää
niin joudat lepäämään.

Selkeän matkailman
sait, Lindblad, huomaathan!
Jos sielun-silmälläsi
tirkistät, Luojan käsi
on yllä maiseman:

sininen taivas kattaa
ihanan kotomaas.
Hetkeksi, Lindblad, havaa,
puupaitas säppi avaa
ja ihastele taas!

Jo ojanvarren pajut
ovat palmun valkeat.
Pehmoisen-hento villa
on pajulampahilla,
kissaset kirmaavat.

Siis taita voiton palmu
kouraasi uutteraan,
ja lennä ruumiistasi
se palmu kourassasi
niituille rauhan maan!