Tapanin myrsky

pauhasi ja teki tuhojaan. Siitä tuli mieleen runo, joka tunnetaan hyvin Oskar Merikannon yksinlauluna, mutta jonka kirjoittaja on jäänyt nykypolvelta melkein unohduksiin. Runo on Myrskylintu, ja runoilija Kasimir Leino, Eino Leinon veli ja monipuolinen kulttuuripersoona, filosofian tohtori, runoilija, kriitikko ja suomentaja. Myrskylintu ilmestyi vuonna 1890 kokoelmassa Ristiaallokossa.

MYRSKYLINTU

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun honka huojuu ja näre notkuu
Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja laulan luontoa, maailmoita
Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn,
Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon siintävän seijastaa,
Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti,
Ja sävel soios sä myrskysään!
– Mä lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Runo heijastanee Kasimir Leinon pyrkimystä vapautua sovinnaisuuden ikeestä. Kai meissä kaikissa asustaa pieni myrskylintu. Mutta sanotaanhan, että kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.

Suosittelen kuuntelemaan Myrskylinnun Jorma Hynnisen - nykyistä nuoremman - esittämänä.

Jouluyö, juhlayö

jälleen Kaarlo Sarkian kanssa:

LAPSUUDEN JOULU

Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää.
Mut jostain takaa aikojen menneitten
yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen
sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää.
Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu:
tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu,
takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.

On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri.
Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen,
jota kohti on kuljettu päiviä laskien.
Jo on käsillä korkea hetki, tuokio suuri.
kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa.
on tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa
ja ikkunan takana tähdet ja hankien muuri.

Miten hartaana juhlavirren kajaa
sävel valtava: ”Enkeli taivaan lausui näin…”
Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin
nyt lukee: ”…Koska he eivät saaneet majaa,
he menivät talliin härkien, lammasten luo…”
Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo:
härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa.

Siks navetan, tallinkin asujat kunniaksi joulun
tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa.
Mut huomio - pukki jo ovelle kolkuttaa,
Lapinmaasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun.
Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties!
Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies
ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun.

Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan,
on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus:
valo yössä, enkelilaulun ihanuus,
satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan,
ja lahjat ja herkut ja loiste silmien,
hyvä tahto ja havina taivaisten siipien –
miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?

Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa
käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien.
Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien,
sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa.
Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän
ja ihmettä katselen puhtaan syntymän,
teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.

Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto
ja juhlaa soittavat kellot temppelin,
sadun taikapiirissä siivin havisevin
tule luokseni muistojen kalleimpien saatto!
Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat,
te joulun katoamattoman haltijat.
Tule, äiti, lietes luo, tule penkilles, taatto.

Lumi suli

jo, mutta silti mieleen muistuu Kaarlo Sarkian Ensi lumen aikaan. Ja Hietaniemenkatu ja 70-luku.

ENSI LUMEN AIKAAN

Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin ..
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin
ohi häämöittävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon ..
Hävisimme pois, kädet yhtyin,
kujas kuiskailevaan pimentoon.

Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaja, karvas
katos sieluista, sen viti vei.

Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuina me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun ..
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäiseen onneen pois!

Lumisena iltana

Ensilumi tuli melkoisella rysäyksellä, ja mieleen muistuu Robert Frostin runo vuodelta 1923,

STOPPING BY WOODS IN A SNOWY EVENING

Whose woods these are I think I know.
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.

My little horse must think it queer
To stop without a farmhouse near
Between the woods and frozen lake
The darkest evening of the year.

He gives his harness bells a shake
To ask if there is some mistake.
The only other sound's the sweep
Of easy wind and downy flake.

The woods are lovely, dark and deep.
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep.

Jotenkin runo pysäyttää, metsän reunaan, lumisena iltana.

Tämä runo on ilmestynyt suomeksi vuonna 1992 ilmestyneessä Ville Revon toimittamassa valikoimassa amerikkalaista runoutta nimeltä Tähtien väri. Ville Repo on myös suomentanut runon, ja se kuuluu näin:

METSÄN REUNASSA LUMISENA ILTANA

Ken nämä metsät omistaa
ei kylällänsä tietää saa,
jos katson hänen metsässään
kun lumen valtaan joutuu maa.

Hevonen oudoksuu, sen nään,
kun väliin metsän, järven jään
kauaksi luota talojen
pysähdyn iltaan pimeimpään.

Se päätään puistaa, kysyen,
uppoaa ääni kulkusten
vain lumen lauhan huokunaan
ja kohuun tuulen pehmoisen.

On metsä kaunis, syvä, vaan
on vastattava sanoistaan,
saa uni jäädä vartomaan,
saa uni jäädä vartomaan.

Tämä on yksi niitä runoja, joiden suomentamisen ajatus saa sormeni syyhyämään. Viimeiset säkeet kuuluisivat varmaankin näin: "ennen kuin pääsen nukkumaan."

Haudoilla kulkiessa

mieleen tulleita kuvatkoon V.A. Koskenniemen kysymykset runoelmasta Piae Cantiones:

Ubi sunt qui ante nos
in mundo fuere?

Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?
Uus päivä ilot, surut suo
ja vierahan ja tutun tuo,
ei koskaan, koskaan heitä.
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?

Miss' oletkaan nyt, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa
ja kulkee vainiolla ties,
ja lämpöänsä kotis lies
nyt vierahalle hohtaa.
Miss' oletkaan sa, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa.

Miss' oletkaan nyt, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti
ja toinen kantaa vaakunas,
sun kilpes, kirkkaan kunnias,
hän kilveksensä lyötti.
Miss' oletkaan sa, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti.

Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et kuulu matkas takaa.
Sun laivas uljas lahoomaan
on vedettynä valkamaan,
sun mastos maassa makaa.
Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et palaa matkas takaa.

Miss' olet, sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Käy vielä tanhu tulinen
ja povet täyttyy tyttöjen.
Miss' olet, poika, poissa,
miss' olet sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?

Miss' oletkaan nyt, morsian,
niin nuori, ihanainen?
Sai pirttis toisen istujan,
sai aittas toisen astujan,
sai huntus toinen nainen.
Miss' oletkaan sa, morsian,
niin nuori, ihanainen?

Miss' ovat kaikki kuollehet,
jotk' eli ennen meitä?
Sa joka toivot, taistelet
maan päällä, kohta seurannet
sa sinne, sinne heitä,
miss' ovat kaikki kuollehet,
nuo menneet ennen meitä.

Ja vastaukseksi katkelma Walt Whitmanin laajasta runosta Laulu itsestäni:

I wish I could translate the hints about the dead young men and women,
And the hints about old men and mothers, and the offspring taken
soon out of their laps.

What do you think has become of the young and old men?
And what do you think has become of the women and children?

They are alive and well somewhere,
The smallest sprout shows there is really no death,
And if ever there was it led forward life, and does not wait at the
end to arrest it,
And ceas'd the moment life appear'd.

All goes onward and outward, nothing collapses,
And to die is different from what any one supposed, and luckier.

Ja tässä sama Arvo Turtiaisen suomentamana:

Toivoisin, että voisin tulkita kuolleiden nuorukaisten
ja neitosten toiveet,
ja vanhojen miesten ja äitien ja heidän sylistään ennen
aikojaan temmattujen jälkeläisten toiveet.
Mitä luulette tulleen näistä nuorukaisista ja vanhoista
miehistä,
näistä naisista ja lapsista?

He elävät ja voivat hyvin jossakin,
pieninkin verso osoittaa, että kuolemaa ei totisesti ole
ja jos sitä olisikin, se edistäisi elämää, eikä vaani
katkaistakseen elämän
vaan luopuu sen ilmestymisen hetkellä
Kaikki kulkee eteenpäin, pyrkii näkyvään, mikään ei luhistu,
ja kuolema on erilaista ja onnellisempaa kuin kukaan
otaksuu.

Viimeiset säkeet vielä omana tulkintanani:

Kaikki etenee ja laajenee, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on toisenlaista kuin kukaan on luullut,
ja onnekkaampaa.

Lokakuun yössä

kirjoittanut Kaarlo Sarkia. Tämä on yksi lapsuuteni lopun runoista, jotka kiinnittivät elämäni Kaarlo Sarkiaan.

LOKAKUUN YÖSSÄ

Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!

Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
Ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.

Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.

Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.

Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.

Vielä kauempaa, aivan varhaisimmasta lapsuudestani, nousevat nämä isän äänellä lauletut, nyt jo osittain unohtamani säkeet:

Minä muistan sen hämyisen illan,
kun käskyn sain reservihin.
Oli sateinen lokakuun ilta,
ja me mentiin juuri levarihin.

... annettiin mulle,
ja huudettiin: "Kiirettä, hei!"
Minä suukon vain tyrkkäsin sulle,
kun juna jo jonnekin vei.

Me saavuttiin niin Kannakselle,
oli eessämme Karjalan maa,
ja kapteeni selitti meille:
"Tätä, pojat, te puolustakaa!"

Me korsuihin vedimme luumme
...
ja usein sai yöhaaveiluumme
tuo tyttö, mi jäi siviiliin.

Jos joku lukijoista muistaa enemmän, niin ilahtuisin täydennyksestä.

Paljon on tapahtunut 72 vuodessa noiden ylimääräisten kertausharjoitusten jälkeen. Mutta lokakuuta on riittänyt 31 päivää joka ikinen vuosi.

Syksyn ydintä

kohti matkataan suurenmoisessa säässä. Vihreää, kultaa, vihreää kultaa. Vihreällä sammalella koivunlehtien ja kantarellien kultaa. Ja sininen taivas.
Metsässä kulkiessa tulivat mieleen Aleksis Kiven Anjanpellon ensimmäiset säkeistöt, vaikka syyskuu menikin jo:

Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;
Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli,
Kellastunut, äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.

Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.

Ja sitten tuli lokakuu, kuten Aaro Hellaakoskelle aikoinaan:

OCTOBER

October, oves aukeaa
ja raikas tuuli hulvahtaa
maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat
on juhlallisen loistavat.
On suuri kypsyminen.

October, tiennet, kestetyt
on vaivat, kohta lyövä nyt
on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain,
ja kuultu äänet huuhkajain
syysyöstä, pimennoista.

October, päiväs lyhkäinen
täys onhan tuskaa tuhanten
ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa
tään viime kerran leimuaa
ja uhmaa sallimusta.

October, tänne tullessas
on kultalehti otsallas
ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet,
teet loistaviksi lähtötiet,
sa kutsut, hurmioinen.

Vielä hurmioituneempi on Dylan Thomasin (1914-1953) lokakuun runo. Tämän runoilijan vuoksi Robert Allen Zimmerman otti taiteilija nimekseen Bob Dylan - eikä ihme.

POEM IN OCTOBER

It was my thirtieth year to heaven
Woke to my hearing from harbour and neighbour wood
And the mussel pooled and the heron
Priested shore
The morning beckon
With water praying and call of seagull and rook
And the knock of sailing boats on the webbed wall
Myself to set foot
That second
In the still sleeping town and set forth.

My birthday began with the water-
Birds and the birds of the winged trees flying my name
Above the farms and the white horses
And I rose
In a rainy autumn
And walked abroad in shower of all my days
High tide and the heron dived when I took the road
Over the border
And the gates
Of the town closed as the town awoke.

A springful of larks in a rolling
Cloud and the roadside bushes brimming with whistling
Blackbirds and the sun of October
Summery
On the hill's shoulder,
Here were fond climates and sweet singers suddenly
Come in the morning where I wandered and listened
To the rain wringing
Wind blow cold
In the wood faraway under me.

Pale rain over the dwindling harbour
And over the sea wet church the size of a snail
With its horns through mist and the castle
Brown as owls
But all the gardens
Of spring and summer were blooming in the tall tales
Beyond the border and under the lark full cloud.
There could I marvel
My birthday
Away but the weather turned around.

It turned away from the blithe country
And down the other air and the blue altered sky
Streamed again a wonder of summer
With apples
Pears and red currants
And I saw in the turning so clearly a child's
Forgotten mornings when he walked with his mother
Through the parables
Of sunlight
And the legends of the green chapels

And the twice told fields of infancy
That his tears burned my cheeks and his heart moved in mine.
These were the woods the river and the sea
Where a boy
In the listening
Summertime of the dead whispered the truth of his joy
To the trees and the stones and the fish in the tide.
And the mystery
Sang alive
Still in the water and singing birds.

And there could I marvel my birthday
Away but the weather turned around. And the true
Joy of the long dead child sang burning
In the sun.
It was my thirtieth
Year to heaven stood there then in the summer noon
Though the town below lay leaved with October blood.
O may my heart's truth
Still be sung
On this high hill in a year's turning.

Aale Tynni on suomentanut tämän runon nimellä Runo lokakuussa. Tehtävä on ollut haastava:

RUNO LOKAKUUSSA

Oli kolmaskymmenes vuoteni taivasta kohti,
kun havahtui kuulooni metsiköstä ja satamasta
ja simpukkalammikkoiselta rannalta,
haikarapappiselta,
aamun vihje
veden rukoillessa ja lokin ja naakan huhuillessa
ja purjeveneiden kolkuttaessa verkkojen peittämää seinää vasten,
että astuisin jalallani
juuri silloin
uinuvaan kaupunkiin ja eteenpäin.

Minun syntymäpäiväni alkoi vesi-
lintujen ja siivekkäiden puiden lintujen minun nimeäni lentäessä
maatilojen yli ja valkoisten hevosten,
ja nousin
sateiseen syksyyn
ja vaelsin kauas saderyöpyssä kaikkien päivieni;
oli nousuvesi ja haikara sukelsi lähtiessäni tielle
ylitse rajan
ja kaupungin porttien
suljettujen, kaupungin havahtuessa.

Koko keväällinen kiuruja vierimässä
pilvessä, pientaren pensaat kuohuen viheltäviä
mustarastaita, lokakuun aurinko suvisena
kukkulan hartioilla,
siellä olivat lauhkeat säät ja suloiset laulajat äkillisesti
tulleina aamuun, missä käyskelin kuuntelemassa
miten sadetta vääntävä
viima huokui
metsästä altani kaukaa.

Kalpea sade pienenevän sataman yllä
ja merenkastaman kirkon, kotilon kokoisen,
sumussa sarvet, ja linnan,
niin ruskean kuin pöllöt: -
mutta kaikki tarhat
keväiset, kesäiset kukkivat valtavin tarinoin
rajan tuolla puolen ja kiurujen täyttämän pilven alla.
Siellä sain ihmetellä
syntymäpäivääni
yhä - mutta ilma kääntyi.

Pois kääntyi se hilpeästä maisemasta,
ja toista ilmaa ja taivasta sinertynyttä
virtasi uudelleen suven ihme
omenoita,
päärynöitä ja punaista viinimarjaa.
Ja sen kääntyessä näin niin selvästi lapsen
aamut unohtuneet, miten kulki hän äitinsä kanssa
läpi auringonpaisteen
paraabeleiden
ja vihreiden kappelien legendojen
ja kahdesti tarinoitujen lapsuuden vainioiden,
että hänen kyyneleensä polttivat poskeani ja hänen
sydämensä liikahti sydämessäni.
Nämä olivat metsät, virta ja meri,
missä poika
kuuntelevassa
vainajain suvessa kuiski ilonsa totuutta
vuoroveden kaloille, kiville ja puille.
Ja mysteerio
yhä eläen lauloi
vedessä ja laululintusissa.

Ja siellä sain ihmetellä syntymäpäivääni
yhä, mutta ilma kääntyi. Ja kauan sitten
kuolleen lapsen totinen ilo hehkuen lauloi
auringossa.

Oli kolmaskymmenes
vuoteni taivasta kohti, ja se seisoi keskipäivässä suvisessa,
vaikka kaupungin alhaalla lehditti lokakuun veri.
Oi, että sydämeni totuus
yhäti soisi
tämän kukkulan laella vuoden vaihtuessa.

Syksyilta tuli

Tämänkertaisen runon on kirjoittanut Otto Manninen (1872-1950), runoilija ja suomentaja, joka on tuonut suomalaisten lukijoiden ulottuville niin Runebergin kuin Homeroksen ja Sofokleen, Goethen ja Molièren, Ibsenin ja Petőfin tuotantoa. Minua kiehtoo erityisesti se, että jo vuonna 1939 ilmestyi Mannisen kääntämänä Sikermä serbialaisia kansanrunoja.

Syys-illan laulu on minulle tuttu nuoruudesta asti, mutta en löytänyt sitä moneen vuoteen muualta kuin muistini kätköistä. Tässä se on:

SYYS-ILLAN LAULU

Syys-illan suuret tähdet
syvihin vilkkuu vesiin.
Näin kerran, näinkö lähdet
ikuisten unten kesiin?

Kun liioin kasvaa kaipuu
vakaisiin vaihe-säistä,
kun viimeisin jo taipuu
syysviljan tähkäpäistä.

Sa multa pois, ma sulta!
Käy kutsu illan-hiljaa,
kuin uinuu maassa multa
uneksuin uutta viljaa.

Se vartoo, tuskan-harras
hyvästiheiton hetki,
veen ikivievä parras,
paluuton viime retki.

Syys leikkaa kevään liitot,
ja tyhjää sulkee syli.
Vaan muistavasti viitot,
yön tähti, vetten yli.

Syvälle vilkut, päilyt,
suruisa, suuri tähti,
kuin viime katse säilyt
sa kaiken sen, mi lähti.

Viimeiset kesäillat

ovat jälleen käsillä, ja ne ovatkin uskomattoman kauniita. Tässä muutama niiden mieleen tuoma runo. Runon Sydänmaan lammella on kirjoittanut Ilmari Calamnius, vuodesta 1906 Ilmari Kianto, ja se on hänen ensimmäinen runonsa. Runo ilmestyi v. 1897 kokoelmassa Soutajan lauluja:

SYDÄNMAAN LAMMELLA

Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Ilmari Kiannon lähipiiristä minulla on yksi henkilökohtainen muisto. Vietin aikoinaan yhden kesäyön Lapissa hänen tyttärensä vieraana. Kiantajärvi, jonka saaressa Kiannon Turjanlinna sijaitsi, on minulle tuttu, mutta Sydänmaan lampea eli Mustalampea en ainakaan tiedä nähneeni.

Toinen mieleeni tuleva runo on Aaro Hellaakosken Kesäyö kokoelmasta Huojuvat keulat (1946).

KESÄYÖ

Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan

katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikki kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.

Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.

Sekä Sydänmaan lammella että Kesäyö on sävelletty, ja käsittääkseni ne ovat paljon tunnetumpia yksinlauluina kuin konsanaan runoina.

Kolmas ja viimeinen näistä viimeisten kesäöiden runoista on Katri Valan (1901-1944) Syyskesän juhla kokoelmasta Paluu (1934). Uskon, että Katri Valan suurelta osin unhoon jääneellä runoudella olisi annettavaa nykypäivänkin ihmiselle.

SYYSKESÄN JUHLA

Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.

Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat;
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat loimuavat.

Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.

Iltaisin

omalla pihalla, pelloilla ja marjametsissä kuulee kyyhkysen kujerrusta enemmän kuin muistini mukaan koskaan. Muutaman päivän kuluttua alkaa haulikon pauke, eikä metsiin uskalla enää mennä. Ja vasta äsken oli kevät, ja kyyhkyset kujersivat silloinkin.
Kyyhkynen on innoittanut monia runoilijoita. Yksi heistä oli Aale Tynni (1913-1997. Seuraavana hänen runonsa Kuherra, metsäkyyhky kokoelmasta Tarinain lähde (1974):

KUHERRA, METSÄKYYHKY

Jo kanukkapensas on saanut
lehden punaisen.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Syys on suvinen.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Heleästi pöllö huutaa
yöhön pimenevään.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Älä pelkää ensinkään.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Polun ruohoissa valkoinen härmä
hohtaa aamuisin.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Ehdit vieläkin.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Myös Aale Tynnin puolisolle P. Mustapäälle linnut olivat tärkeä teema. Hän on kirjoittanut niin tynnyrilinnusta, satakielestä, naakasta, käestä kuin kyyhkysistä - kyyhkysjumalattaren kämmenellä (Jäähyväiset Arkadialle, 1945):

KYYHKYSJUMALATAR

Et tahtonut, et voinutkaan...
Ja jäit siis paikoillesi.
Ja lintuemo, kyyhkynen,
marmorikäteesi pesi.

Jos lähtisit, jos liikuisit,
se lentoon säikähtäisi
ja murskattuna muna sen
sinun kämmenellesi jäisi.

Nyt kyyhkyslakkaa valtavaa
kannattaa neidonkäsi.
Vuossatain laulut ihanat
uinuvat edessäsi.

Sammuen maahan satavan
- jos paikaltasi lähdet -
näet linnunratain miljoonat
hohtavat kyyhkystähdet.


Englantilainen John Keats (1795-1821)on kirjoittanut yksinkertaisuudessaan ehkä vieläkin riipaisevamman kyyhkysrunon:

I HAD A DOVE, AND THE SWEET DOVE DIED

I had a dove, and the sweet dove died,
And I have thought it died of grieving;
O what could it grieve for? Its feet were tied
With a silken thread of my own hand’s weaving:
Sweet little red feet! Why would you die?
Why would you leave me, sweet bird, why?
You liv’d alone on the forest tree,
Why, pretty thing, could you not live with me?
I kiss’d you oft, and gave you white peas;
Why not live sweetly as in the green trees?

Päivänkakkarapeltoni

alkaa tuleentua, ja kissankellotaivas avautuu. Pihalla höyryää yrttien tuoksu, kun mataratkin liittyivät joukkoon.

Kaarlo Sarkia kirjoitti näin 1920-luvun lopulla:

NOTTURNO

Suviyö... Valo pilven alta
hopeainen putoaa.
Jokiniityltä kukkivalta
soi niittokoneen surinaa.

Tuvan portailla nuori renki
yhä soittaa hanuriaan.
Läpi yön käy yrttien henki
ja tuoksuva, lämmin huo'unta maan.

Peli taukoo. Hetkeen moneen
ei hiisku tuulikaan.
Vain kuuluu, kun niitokoneen
terä viiltää kasteiseen apilaan...

Peltotöitä tehtiin mielellään öiseen aikaan, kun ei ollut yhtä kuuma kuin päivällä, ja torppariaikaan ei omien töiden tekemiseen muuta aikaa ollutkaan. Siitä tulee sanonta, että kuu on torpparin aurinko. Myös isoisäni Artturi kaatoi heinää yöllä. Äitini on kertonut, että hän pikkutyttöni kuuli isänsä laulavan kesäyössä: "Laulu se on ollut minun iltojeni ilo, ilo ihana kuin unennäkö yöni. - - Laulaissa mun elämäni nuorteena notkuu kuin kesäheinä vainioilla. Sillä on rinnalla riemun viitta ja hauskan huntu hartioilla."

Oli juhla ja juhannusilta

ja kirjoitan tänne kaksi suomalaisen juhannuksen ikonia, nimittäin runot Oli juhla ja juhannusilta ja Pentin serenadi. Molemmat ovat tunnetumpia Ilmari Hannikaisen säveltäminä lauluina, ja molemmat ovat samasta laulunäytelmästä Talkootanssit vuodelta 1930. Niiden kirjoittaja oli Erkki Kivijärvi (1882-1942), monipuolinen ja mielenkiintoinen kulttuuripersoona ja monilahjakkuus.

Hyvää juhannusta kaikille näiden juhannustakin juhannuksisempien laulujen sanoin:

PENTIN SERENADI

Talot rantojen töyrähillä
talot punaiset, puhtahat,
kylät kirkkojen ympärillä
kylät valoisat, valkeat,
mökit mäkien ahtehissa
mökit pienet ja harmajat
kuin onnensa unelmissa
nekin kaikki jo nukkuvat.

Ja onnensa unelmissa
tytöt uinuvat aitoissaan
mut nurmikon kukkasissa
soi tuulonen lauluaan.
Soi lemmestä suvisen ehtoon
ja kaihosta kesäisen yön,
kunis kuiskaten kuolee lehtoon
mä kun aittasi ovehen lyön.

OLI JUHLA JA JUHANNUSILTA

Oli juhla ja juhannusilta ja koivut ja seppeleet,
soi laulelot rantamilta ja helkähti säveleet.
Oli suvisen riemun raiku ja liekissä kokkopuut,
kävi karkelo, kiiri kaiku, oli naurussa nuorten suut.

Sinä ylinnä karkelossa, tuli silmissä hymysuin,
minä piilossa, pimennossa sulountani uneksuin:
on kammari lehvitetty, kukat pihlajan tuoksun luo,
ja seinät on sivelletty, mies nuorikon taloon tuo!

Maailmanloppuja

Tänä kummallisena vuonna on ennusteltu maailmanloppua tämän tästä. Vaikka uskonkin henkilökohtaisen maailmanloppuni ennättävän ennen mitään muuta, kirjaan tähän kahden runoilijan ajatuksia - heidänkin maailmanloppunsa oli jo.

Ensimmäinen on kirjallisuuden nobelisti T.S. Eliot (1888-1965). Hänen suomennettuja runojaan on ilmestynyt valikoimassa Autio maa. Siihen kuuluvan runoelman The Hollow Men (Ontot miehet) viimeinen osa on legendaarinen:

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

Kai Mäkisen suomennos kuuluu seuraavasti:

Tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
ei paukahtaen vaan kitisten.

Toinen runoilijoista on suomalainen Pekka Haukinen (1940-1966), jonka eräs sukupolvi tunsi paremmin Ylioppilaslehden sivuilta nimellä Johnny Walker. Hän syntyi paljon myöhemmin kuin Eliot, mutta sai hänet melkein kiinni ja kuoli vain vuotta myöhemmin. Hän kirjoitti näin, oudon tutusti:

On yö ja kirsikkapuisto nukkuu,
nurmi ja tyhjät talot,
juna ajaa kylän halki, yli sillan,
padolla istuvat naurisvarkaat, puhuvat vähän.
Jokin asia vain kulkee omaa rataansa,
koski virtaa, yötuuli käy,
jossain kaukana, kenenkään huomaamatta,
hiljaa luhistuu maailma.

Sireenien aikaan,

taaskin. Hyvinkäänkylää on sanottu sireenien kaupunginosaksi, ja kun tähän vuodenaikaan kulkee Hyvinkäänkylän raittia, ei voi olla eri mieltä.

Sireenien ajasta on kirjoittanut moni, myös virolainen Marie Under (1883-1980). Hän oli merkittävä virolainen runoilija, joka kirjoitti myöhemmin jämerämpääkin tekstiä, jopa niin jämerää, että sotien aikana joutui poliittisen ajojahdin kohteeksi ja muutti vuonna 1944 lopullisesti Ruotsiin.

Tässä hänen mietteitään sireenien aikaan:

SIRELITE AEGU

Ju toomehelbed jätnud jumalaga
ja sirelite õitseaeg on käes:
kõik pungad pakatavad täies väes,
kõik põõsad sinetavad aia taga.

Ja öösiti nüüd ei ma enam maga:
mu süda õhetab kui hõõguv ääs -
ah, sirelite õitseaeg on käes!
Kuis võiks ükskõikne olla ma ja vaga.

Kuid sind ei ole siin - misjaoks, misjaoks siis päev
nii täis neid siniverkjaid õisi loodi?
Misjaoks siis öö, nii heldelt valgeks jää,

nii lõhnuheitvalt ümber minu voodi?
Nii raske üksi kõike ilu kanda-
kuid sind ei ole siin, et seda sulle anda.

Ja tässä nuoren runoilijan Saima Harmajan (1913-1937) loistava suomennos:

SIREENIEN AIKAAN

Jo, tuomet, kukkasenne varistakaa!
Nyt sireenien kaunein aika saa.
Kaikk' ummut pakahtuen puhkeaa,
ja siintää joka pensas talon takaa.

Ja öisin uneton, en enää makaa.
Mua hehkuvana sydän ahdistaa.
Nyt sireenien kaunein aika saa!
Kuin voisin olla viileä ja vakaa?

Oi, miksi, miksi, vaikk' en sua nää,
tää kukkain runsaus mun pihallani?
Miks yöt niin hellän valoisiksi jää,

niin tuoksuntäyteisiksi huoneessani?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi, en voi sit' antaa.

Tästä runosta on olemassa toinenkin suomennos, joka on Sirpa Hajban käsialaa. Se on ilmestynyt vuonna 1978 kokoelmassa Puutarhan syksy, ja kuuluu näin: 

Sireenien aikaan

Jo tuomen kukkatertut unohtakaa,
on aika sireenien kukinnan:
täysvoimin nuput puhkeavat kukkahan,
ja pensaat sinertävät talon takaa.

Ja öisin nyt en enää minä makaa:
niin sydän hehkuu, ahjo tulinen -
on aika sireenien, kukkien!
Ken voisi olla välinpitämätön, vakaa!

Sä mikset ole täällä? Miksi nää
kaikk suuret kukat päivä mulle luokaan?
Miks yö niin heljän valoisaksi jää

ja tuoksut vuoteelleni kaikki tuokaan?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi nyt sitä antaa. 

 Viime vuonna näihin aikoihin kirjoitin tänne Walt Whitmanin runon When lilacs last in the door-yard bloom'd. Tässä oma suomennokseni siitä:

Kun sireenit viimeksi portilla kukkivat,
iso tähti kun länsitaivaalla nuokkui illansuussa,
surin - ja suren jokaisen ikipalaavan kevään myötä.

Ikipalaava kevät! Varmasti tuot nämä kolme:
sireeninkukinnan ikuisen, lännessä nuokkuvan tähden,
ajatuksen hänestä, jota rakastan.

Frankin

muistoksi:

SONG

When I am dead, my dearest,
Sing no sad songs for me;
Plant thou no roses at my head,
Nor shady cypress tree:
Be the green grass above me
With showers and dewdrops wet;
And if thou wilt, remember,
And if thou wilt, forget.

I shall not see the shadows,
I shall not feel the rain;
I shall not hear the nightingale
Sing on, as if in pain;
And dreaming through the twilight
That doth not rise nor set,
Haply I may remember,
And haply may forget.

Runon on kirjoittanut Christina Rossetti (1830-1894). Seuraava käännös on Alice Martinin:

LAULU

Kun olen kuollut, rakkain,
ei surulauluja,
jätä ruusu istuttamatta
ja sypressi varjoisa,
saa haudan vihreä ruoho
sateesta kimaltaa,
ja jos tahdot, voithan muistaa,
ja jos tahdot, unohtaa.

En varjoja silloin näe,
en tunne sadetta,
en kuule kun satakieli
laulaa kuin tuskasta,
uneksin hämärässä
jota näyttää jatkuvan,
ja kenties minä muistan,
ja kenties unohdan.

Myös Yrjö Jylhä on suomentanut Laulun. Hänen suomennoksensa kuuluu näin:

LAULU

Kun olen kuollut, armas,
suruvirttä et laulaa saa,
et hautani kumpua sypressein
tai ruusuin kaunistaa.
Sitä saa vain nurmi kattaa
joka kostuu sateista
ja jos tahdot, minua muista,
ja jos tahdot, unhoita.

Minä en näe varjoja silloin,
en tunne sadettakaan,
satakieltä en kuule, kun se soi
yhä niin kuin tuskissaan.
Ei hämärä nouse, ei laske,
vaan uneni verhoaa,
kenties minä muistaa saatan
ja kenties unhoittaa.

Tässä vielä omani:

Kun olen kuollut, armain,
suruvirttä et laulaa saa,
et haudalle sypressiä
etkä ruusuja istuttaa.
Minun päälläni kasvakoon ruoho,
sadekuurojen kastelema.
Ja jos haluat, niin muista,
ja jos haluat, unohda.

En varjoja silloin voi nähdä,
en tuntea sadetta voi,
en kuulla, kun satakielen
laulu aivan kuin tuskaa soi.
Nähden unia hämärässä,
joka jatkuu jatkumistaan,
minä kenties saatan muistaa,
ja kukaties unohtaa saan.

Kuva

Seuraava runo on ilmestynyt vuonna 1899. Sen kirjoittaja Paavo Cajander (1846-1913) tunnetaan enemmänkin monumentaalisesta runouden suomennostyöstään, mutta runoili hän toki itsekin.

Tämän runon myötä toivotan hyvää äitienpäivää.

KUVA

Mun huonehessani seinäll’ on
Yks kuva halpa ja koruton,
Se siinä ollut on monta vuotta,
Ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, –
Lumenko peittämä harmaa pää?
Vai surun uurtamat vaot nuoko?
Vai silmäin lempeä tuike tuoko?

En tiedä; mutta niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen
Kuvoa tuot’ yhä katselen,
Ei sulho kultoaan punastuvaa
Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin
Herääpi muistoja mielessäin
Niin armahaita, niin ihanoita
Ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen
Nään lapsuusmaailman riemuineen,
Nään kynttilöitä ja joulupuita
Ja ystävyksiä hymysuita.

Ja onpa kuin kuva elon sais
Ja mua hellästi katsahtais,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon.
Mut ken se onpi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.

Vappuna

kuulee usein laulettavan Partisaanivalssia, niin tänäkin vappuna. Tämän kauniin laulun, alkuperäiseltä nimeltään Dziś do ciebie przyjść nie mogę (En voi tulla tänään luoksesi) sanoitti ja sävelsi puolalainen Stanislaw Magierski vuonna 1943, jolloin Puola oli Saksan miehittämä, ja se tuli Puolassa erittäin suosituksi.

Dziś do ciebie przyjść nie mogę,
Zaraz idę w nocy mrok,
Nie wyglądaj za mną oknem,
W mgle utonie próżno wzrok.
Po cóż ci, kochanie, wiedzieć,
Że do lasu idę spać.
Dłużej tu nie mogę siedzieć,
Na mnie czeka leśna brać.
Dłużej tu nie mogę siedzieć,
Na mnie czeka leśna brać.

Księżyc zaszedł hen, za lasem,
We wsi gdzieś szczekają psy,
A nie pomyśl sobie czasem,
Że do innej tęskno mi.
Kiedy wrócę znów do ciebie,
Może w dzień ,a może w noc,
Dobrze będzie nam jak w niebie,
Pocałunków dasz mi moc,
Dobrze będzie jak w niebie,
Pocałunków dasz mi moc

Gdy nie wrócę, niechaj z wiosną
Rolę moją sieje brat.
Kości moje mchem porosną
I użyźnią ziemi szmat.
W pole wyjdź pewnego ranka,
Na snop żyta dłonie złóż
I ucałuj jak kochanka,
Ja żyć będę w kłosach zbóż.
I ucałuj jak kochanka,
Ja żyć będę w kłosach zbóż.

Partisaanivalssi on saavuttanut myös Suomessa suuren suosion, josta kertoo sekin, että siitä on olemassa ainakin neljä suomennosta: Paul Holmin eli Paavo Helistön, Saukin eli Sauvo Puhtilan, Hectorin eli Heikki Harman sekä Heimo Anttiroikon.

Ehkäpä tutuin suurelle yleisölle on Saukin suomennos Tänään en voi luokses tulla.

Tänään en voi luokses tulla
yöhön synkkään tieni käy,
vaikka etsii silmät sulla,
varjoista ei mitään näy.
Tuskin oikein ymmärsitkään,
mitä vaatii meiltä maa.
En voi viipyä nyt pitkään,
mua veljet odottaa.

Pilvi otsallaan on kuulla,
koira haukkuu jossakin.
Niin et saa vain koskaan luulla,
että toista kaipaisin.
Viimein luoksesi jos palaan,
olkoon päivä, olkoon yö,
kerron kaiken, minkä salaan,
hyväillään, ja päättyy työ.

Jollen saavu toukokuuhun,
veli pellot muokatkoon.
Luuni jäivät multaan muuhun,
olen mikä ollut oon.
Mene pellon pientareelle,
poimi tähkä kämmeneen.
Anna suudelmasi sille,
elän siinä edelleen.

Toinen usein kuultu suomennos on Heimo Anttiroikon:

En voi jäädä vierellesi,
yöhön täytyy rientää mun.
Turhaan avaat uutimesi,
usvaan tyystin piiloudun.
Älä kysy, minkä tähden
enää viipyä voi en.
Öisen metsän kätköön lähden
luokse partisaanien.

Kuu on noussut, jostain kuulla
nyt voi koiran haukunnan.
Sinun ei vain pidä luulla,
että toista rakastan.
Ehkä yö tai päivä koittaa,
jolloin saavun takaisin.
murhemielen onni voittaa,
tervehdimme suudelmin.

Jos en palaa, pellollani
tou'on kylvää joku muu.
Maa saa voimaa ruumiistani,
vilja nousee, tuleentuu.
Joskus peltomaalle kulje,
hyväellen tähkäpää
kätes hellään lämpöön sulje,
siinä jatkan elämää.

Hectorin vaikuttava suomennos kuuluu näin:

En voi tulla tänään luokses,
yöhön lähdettävä on.
Ikkunaasi turhaan juokset,
synkkä usva eessäs on.
Ethän kysy, rakkaimpani,
miksi täytyy lähteä?
Ehdin tänne aikanani,
pojat oottaa metsässä. 

Kuu jo peittyy taakse puitten,
koira haukkuu jossakin.
Et kai luule, että muitten
syliin täältä tahtoisin?
Luokses joudun täältä varmaan
ehkä pian tai myöhemmin.
Särjen pilviverhon harmaan,
sinut peitän suudelmin.

Jollen palaa kevättöihin,
kylvöt veli suorittaa,
Kun mä peityn sammaleihin,
pellot kasvamaan mä saan.
Tule peltoon siihen, rakkain,
vilja nosta ylöspäin.
Suudelmin se nosta, rakkain,
tähkäpäihin minä jäin.


Suomennokset ovat sisällöllisesti lähellä toisiaan, ja niissä on samat elementit: ei voi jäädä, yö, kätkeytyminen, pilven tai puiden taakse verhoutuva kuu - suotuisa valaistus salaa liikkuvalle -, koiran haukkuminen - vaaran merkki -, uskollisuuden vakuuttelu, maininta onnellisesta mutta epävarmasta paluusta, peltoja koskeva viimeinen tahto ja usko, että elämä jatkuu viljan muodossa. Erot näyttävät johtuvan paljolti rytmin ja riimien sovittelusta.

Partisaanin lähdöstä kertoo myös italialainen Bella ciao, joka sekin on hyvin tuttu suomalaisille.

Astetta rankempaa tekstiä aiheesta on Partisaanimarssi:

Kautta laaksojen ja vuorten kulki partisaanein tie.
Lyömään joukot vainolaisten, meren rantaan marssi vie.

Punaliput purppuraiset korkealla hulmuaa.
Lähti sissieskadroonat, tulitaistelijat maan.

Eikä maine päiväin näiden joudu koskaan unhoksiin.
Taisto partisaanein näiden tien jo johti kaupunkiin.

Mielessämme säilyy aina kuni tähti kirkkahin.
Öiset tuimat taistot Spasskin, päivät Volotshajevskin.

Turma tuotiin valkoisille, atamaanit murskattiin.
Tyynenmeren rantamille marssi uljas päätettiin.


Muistakaamme Partisaanivalssin äärellä tunteillessamme, että tänäkin vapunpäivänä miehiä ja naisia eri puolilla maailmaa piileskelee metsissä ja vuorilla ja on valmiina kuolemaan erilaisten oikeina pitämiensä asioiden puolesta.

93 vuotta sitten

Hyvinkäänjärvellä eivät laulaneet satakielet vaan tykit, kun saksalainen joukko-osasto kohtasi punaisten hyvinkäänkyläläisten vastarinnan Hevosmäen eli Puntun rinteellä. Taistelujen tauottua maantienojat Hevosmäellä olivat täynnä ihmisten ja hevosten ruumiita. Ansio siitä, että Hyvinkäänkylän asukkaista ei saanut surmaansa kovin monta, kuuluu osittain isoisälleni Artturi Rinnelle, joka ratsasti Nukarilta varoittamaan kyläläisiä lähestyvästä saksalaisosastosta. Monet pakoon lähteneet kyläläiset viettivät kolean huhtikuun yön Petkelsuon turveladossa, jossa mm. syntyi maailmaan poikalapsi. Samainen poika kaatui parikymmentä vuotta myöhemmin puolustaessaan isänmaatamme.

Runoilija Viljo Kajava (1909-1998) koki vuoden 1918 huhtikuun koulupoikana Tampereella ja kertoo siitä monissa runoissaan. Tässä yksi:

Ihmiset piiloutuivat kellareihin lapsi käsivarrellaan
toisten hameissa monta lasta.
Tykkituli jyskytti yökaudet, taivas paloi.

Kunnes
Pyynikin juoksuhaudoista,
Pirkkalantien lumisohjosta
viimeiset vihan salamat,
Pispalanmäen mökkien joka ikkunsta tulta,
joka kivijalasta kuolemaa.
ja kun siellä hiljeni,
Tampereen sisus kiehui vihaa,
ullakoilta, kivijaloista ammuttiin viimeiset panokset,
Satakunnankatu oli täynnä ruumiita
ja Kortelahdenkatu oli täynnä ruumiita
ja Esplanadi oli täynnä ruumiita
joita ei kenelläkään ollut aikaa korjata
ja hevosten raadot ihmisruumiitten seassa
ja kaikkialla paloi;

tämä oli tamperelaisten vaimojen huhtikuu
ja heidän sydämensä kylmä kevät.

Samaisen vuoden 1918 huhtikuun tunnelmia Helsingissä muisteli Arvo Turtiainen(1904-1980)vuonna 1964:

Haluan päästä siitä,
haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.

Hän ampui, tunsin hänet,
hänellä oli valkoinen nauha.
Hän kuoli, tunsin hänet,
hänellä oli punainen nauha.
Siinä hän makasi maassa
veren ansiomitali rinnallaan,
poikanen, viidentoista,
siis sotilaspoika,
siinä hän makasi,
kuollut, hymy huulillaan.

He veivät hänet pois, hänen hymynsä,
he kätkivät sen joukkohautaan,
puhkaistujen rintojen, särkyneiden katseiden,
murskattujen leukaperien joukkoon.
Eikä se ole milloinkaan, niin aineeton se oli,
noussut sieltä yhteenkään voiton juhlaan.

Minä nostan sen sieltä tänään,
hymyn helmen kuoleman hampaista,
hymyn kalan silmäripsieni verkosta,
johon se tarttui neljäkymmentäkuusi vuotta sitten
eräänä aurinkoisena huhtikuun aamuna
solassa kivimuurien takana Pietarinkadulla
Helsingin kaupungissa.

Haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.


Kumma kyllä seuraava amerikkalaisen trubaduurin Ed McCurdyn (1919-2000) uni on edelleenkin vain unta:

Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.

And when the paper was all signed
ans a million copies made,
they all joined hands and bowed their heads
and grateful prayers were prayed.
And the people in the streets below
were dancing round and round
and guns and swords and uniforms
were scattered on the ground.

Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.


When will they ever learn?

Suomen kielen

päivää vietetään huomenna.
Ihmeen vähän suomalaiset runoilijat ovat runoilleet suomen kielestä. Vai onko työkalusta tapanakaan runoilla?

Pentti Saarikoski on sanonut:
"Suomen kieli
on minulle ikkuna ja talo
minä asun tässä kielessä.
Se on minun ihoni."

Ja kun Kaarlo Sarkialle pahoiteltiin sitä, että hänen kaltaisensa mestari kirjoittaa niin tuntemattomalla kielellä kuin suomi, hän totesi, että suomeksi kirjoittaminen on hänen elämänsä suurin onni.


Seuraavana muutama vanhempi runo suomen kielestä. Ensimmäisen, Suomen valta, on kirjoittanut A.Oksanen eli August Ahlqvist (7.8.1826 - 20.11.1889), suomen kielen professori ja ankara puutarhuri sekä Aleksis Kiven lyttyyn lyöjä.

SUOMEN VALTA

Nouse, riennä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
niiss' on suoja Suomenmaan;
yksi mieli, yksi kieli,
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura,
kyntäneet on Suomenmaan;
kasvoi vehnä taikka kaura,
maa on meidän perkaamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
meidän maata johdattaa?
Nouse siis, sä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti
ruton, näljän aikana,
yksin miekallansa esti
vihoillisen maastansa;
suomalain' siis yksin käyköön
käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
siin' on, suomalainen, mahti,
jok' ei oo kenenkään muun,
sillä maalla sie oot vahti;
älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Ja näin kuuluu Paavo Korhosen (1775- 1840)

RUNO SUOMEN KIELESTÄ

Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät.
Että Suomesta suloinen
Runo tässä lauletahan,
Koska mieli kättä käski,
Käsi kätteli kyneä,
Kynä piirsi puustavia?
Mitäs puustavit puhuivat?
Sitä ne sanoivat silloin,
Kuinka suotta Suomen kieli
Kapaloss’ on kauvan ollut
Lapsen tautisen tavalla!
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitke’issä,
Vaikka on jo vanha kyllä,
Eipä taia tullakkana
Siitä miestä milloinkana,
Joka poikki ponnistaisi,
Katkoisi kapalovyönsä,
Jaksaisi jaloin kävellä
Aikamiehen askelia,
Päästä päähän pitkän pöyän
Isommille istuimille,
Rinnalle rikasten kielten,
Valtakielten kumppaliksi;
Että vielä virkamiehet,
Oikeu’en omat jäsenet
Suomen kieltä kirjoittaisi;
Että tuomiot tulisi,
Esivallan valtakirjat
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla.
Kyllähän kynä tekisi
Suomalaisia sanoja,
Kuin on kuultuna puheessa;
Oppineemmatkin osaisi
Suomen suoria sanoja,
Jos sen antaisi asetus,
Eikä estettä olisi
La’in vanhan laitoksista.
Kylläpä me kyntömiehet
Tuolla aikahan tulemme
Keskenämme kelpolailla,
Vaan ei tuta tuomioita,
Välikirjoja vähiä,
Kuittejamme kuitenkana;
Eikä suuta suuremmilta
Suomi saattaisi pilata.
Lintuset livertelevät
Kukin äänellä omalla,
Kielellänsä kerkeästi,
Jonka heille äiti neuvoi,
Oma vanhempi opetti
Pesissänsä pienempinä:
Ei ole sitä etua
Suomen kansalle suvaittu.
Ruotsin kieli on ruvennut,
Joutunut jo ensi alusta
Suomen suureksi isäksi.
Aina sill’ on arvo suuri,
Joll’ on ystävät ylhäiset,
Sukulaiset suuret muutkin;
Sanotaanpa Saksan kielen
Ruotsin heimoa olevan.
Missä on sukua Suomen?
On vähän Virossa vielä
Aivan arvossa samassa,
Ett’ei kouluissa kysytä,
Akatemioiss’ anota.
Mitäs vielä viimeiseksi
Suomen puolesta puhumme?
Jos ne herrat Helsingissä,
Suuren oikeu’en omaiset
Antaisi luvan lujimman,
Että tuomiot tulisi
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla;
Sitte sihteerit tekisi
Halaistulla höyhenellä
Samallaisia sanoja
Kuin on suullakin sanottu,
Jopa piispatkin pitäisi
Suomen kieltä suurempana,
Kaikki tuumahan rupeisi,
Kirjoittaisi Suomen kieltä.
Se on suomeksi sanottu
Suomalaisten suosioksi.

Melkoinen on myös V.A. Koskenniemen

SONETTI SUOMEN KIELESTÄ

Kuin tumma humu havahtuvain puiden - niin
oot vielä aamuntuore koko olennolta,
kuin heräjävä honka, kastepisar jolta
viel' on, kuin kyynel, jäänyt havuin neulasiin.

Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin,
mut kerakkees saa voiman itse auringolta,
kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta,
kuin soturit ne pukenut on pantsariin.

Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar,
jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä
on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:

Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar
sun uinuu nuoreen povehesi kätkettynä
ja sanais salaperäisehen musiikkiin!


Onneksi olkoon, suomi! Onneksi on suomi.

Huhtikuu, vaalikuu,

yhtenä teemana maahanmuutto ja maahanmuuttajat. Maahanmuuttaja on aina kuitenkin myös maastamuuttaja. Me suomalaiset tiedämme sen kyllä, kunhan hiukan muistelemme.

Tänään jälleen yhden huhtikuun alkaessa särkyä kirjoitan tänne kosovolaisen Azem Shkrelin (1938-1997) runon Nata e mërgimtarëve, Maastamuuttajien yö. Olen itse suomentanut sen käyttäen apuna Robert Elsien ja Janice Mathie-Heckin englanninnoksia. Minua kiehtoo erityisesti tämän runon antiikkinen mitta, johon pakotettuna albanian kieli muistuttaa yllättävän paljon latinaa. Albaanit itse uskovat olevansa sekä etnisesti että kielellisesti muinaisten illyyrien jälkeläisiä. Kukapa tietää?

NATA E MËRGIMTARËVE

Natë njëqindvjeçe, habe librin tënd, shkruaj,
Nga fundi i botës po të vinë nipa plisbardhës
Evropës t'i sjellin erë dheu, erë toke të jugut.

Kokë më kokë për bukë e për luftë e për Londër
Zotër të mirë të mërgimit, mbushni shtambat
Pini vetë të moçme ilire, pini dhe thuani Zonjë
E qytetëruar, rrudhe kindin, bëri vende robit
Të lirisë sate të madhërueshme, jepi pak nga
Bukuria jote, lere të të prekë me pendël të
Shpendit të vet, me futë të saj të ta shkruajë
Evropën, Anadollin, Amerikën, natë njëqindvjeçe
Shkruaj, Mërgim Bardha, Mërgim Curri, Mërgim
Këlmendi, Mërgim Mërgimi, po të vinë pa plis
Të bardhë, do të kthehen me koka të bardha.


MAASTAMUUTTAJIEN YÖ

Satavuotias yö, avaa kirjasi, kirjoita muistiin,
tulevatko maan ääristä valkohattuisten lastenlapset
tuoden Eurooppaan maan tuoksun, etelän mullan.

Pää päältä, leivän ja sodan ja Lontoon tähden.
Hyvät siirtolaisisännät, kaatakaa malja täyteen
ikivanhaa illyyriviiniä, juokaa ja sanokaa: kypsää.
Hyvä rouva, helmanne kootkaa, tehkää orjalle tilaa
upeassa vapaudessanne, hänelle lainatkaa
hitu kauneuttanne, suokaa hipaista hänen
oman lintunsa sulalla, ikimusteella kirjoittaa:
Eurooppa, Anatolia, Amerikka. Satavuotias yö,
kirjoita muistiin: muuttaja Bardha, muuttaja Curri,
muuttaja Kelmendi, muuttaja Muuttajanpoika.
Jos tulevatkin he valkeita hattujaan vailla,
palatessaan heidän päänsä on valkoinen.

Pitkä ja kylmä

ja luminen maaliskuu on loppumaisillaan - kummallinen varjoton myöhäisillan valo viipyy lumilakeudella, eikä mikään muu vihjaa aivan oven takana odottavaan kukkien aikaan.
Tässä teille narsissikimppu, symbolina siitä, mikä on kohta taas maljakossa pöydällänne.

Ensimmäisen ojentaa englantilainen Robert Herrick (1591-1674). Suomennos on Aale Tynnin:

TO DAFFODILS

Fair daffodils, we weep to see
You haste away so soon:
As yet the early-rising sun
Has not attain'd his noon.
Stay, stay,
Until the hasting day
Has run
But to the even-song;
And having pray'd together, we
Will go with you along.

We have short time to stay, as you.
We have as short a Spring;
As quick a growth to meet decay,
As you, or any thing.
We die,
As your hours do, and dry
Away,
Like to the Summer's rain:
Or as the pearls of morning's dew
Ne'er to be found again.

NARSISSEILLE

Lähdette, kauniit narsissit,
me jäämme itkemään,
kun päässyt virkku aamunkoi
ei puolipäiväänkään.
Oi viipykää,
niin kohta hämärtää
ja soi
jo illan angelus;
yhdessä voimme lähteä,
kun päättyy rukous.

On meillä myöskin hetki vain,
kerkeät kevään kuut;
me kasvamme, me kuihdumme
kun te, kuin kaikki muut.
Ja niin
pois näkymättömiin
kuin te,
kuin sade suvinen,
kuin hohto kastepisarain
iäksi sammuen.

Seuraavaksi kääntäjä vaihtaa roolia runoilijaksi. Tämä runo on Aale Tynnin kokoelmasta Soiva metsä vuodelta 1947:

KEVÄT

Oi ylhä tuoksu narsissin
ja varhaiskevään öiden!
Rakastan kipeästi
ja syvään ikävöiden.

Jok'ainut huomaa sen.
En sanaakaan mä haasta:
minusta tuoksuu rakkaus
kuin ruoho tuoksuu maasta.

Ja olallesi liitänyt
on luomiltani uni.
Levätä voisin vain
sun luonas, kaivattuni.

Käy ohi tuuli lämmin.
Ja kaikki oksat ojentuu.
Rakastan kipeämmin
kuin kukaan muu.

Ja lopuksi vielä ne seitsemän kultaista nuoruuden ajoilta:

I do not have a mansion, and I haven't any land,
Not even one dollar to crinkle in my hand.
But I can show you morning on a thousand hills,
And kiss you and give you seven daffodils.

I do not have a fortune to buy you pretty things,
But I can weave you moonbeams for necklaces and rings,
And I can show you morning on a thousand hills,
And kiss you and give you seven daffodils.

Seven golden daffodils, all shining in the sun,
They light the way of evening, when our day is done.
And I can give you music, and a crust of bread,
A pillow of piney boughs to rest your head.

Libyan

jauhautuessa sotakoneessa kirjaan tähän muutaman Libyaa käsittelevän runon.
Yhden niistä, Bertolt Brechtin "Und was bekam der Soldaten Weib" vuodelta 1943 esitin aiemmassa kirjoituksessani runsas kuukausi sitten. Tässä vielä uudestaan yksi säkeistö siitä:

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus dem libyschen Tripolis?
Aus Tripolis bekam sie das Kettchen.
Das Amulettchen am kupfernen Kettchen
Das bekam sie aus Tripolis.

Toinen runo on vanhempi ja suomalainen. Sen on kirjoittanut P. Mustapää eli Martti Haavio, ja se ilmestyi hänen kokoelmassaan Vaakalintu vuonna 1927.

TRIPOLIS

Hei, kaksi nuorta sälliä!
Thompson ja Mustapää
purjehtien saapuivat Tripoliin kaupunkiin. Vaan Tripolikseen jos saapuu ken, se on oma Tripoliin,
hän täällä viihtyy vain
isänmaansa unhoittain.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.

Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
läksi kerran Tripoliissa katuja kulkemaan.
He näkivät arabialaiset, jotka lakanat viittoinaan
lensivät yli maan
jaloilla ratsuillaan.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.

Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
istui katulahvilassa mokkaa nauttien.
he näkivät kabylineidet, joiden pitkien ripsien
takana juoksivat
kuin pienet valkeat.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.

Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
sytytti vesipiippunsa ja vaipui uneksimaan.
He näkivät: kalpea dervishi löi suurta rumpuaan
ja katosi lyödessään
taas kadun hämärään.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.

Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
juutalaisen kadulla näki mattoja kutovan.
Ja pienen muulin he näkivät ja kamelin ruskean:
vaan selässä kamelin,
ah, miss Annabelin.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.

Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
nousi katukahvilasta palaten hotelliin.
Ja Thompson kaipasi ihmeellisesti takaisin Englantiin,
kun siellä verraton
kaupunki Lontoo on.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.

Samaisessa kokoelmassa ilmestyi toinenkin Libyan innoittama runo:

FATIMAN KUOLO

Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa
ja tyttö ja työ ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet
sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa.

Ja oli kuin puista olisivat yön varjot varisseet.
Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa,
ja mieleemme nousi vienosti kaukainen isänmaa.

Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien.
Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen.
Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.

Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten.
Me kuulimme sen äänen etäisen, surullisen.
Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaa
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.

Vaan keskellä yötä kuulimme, miten joku valitti niin
kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin
hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto se,
se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille.

Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi,
että Fatiman, kauniin kabylitytön, kuolinhuuto soi.
Me paljastimme päämme. Kylä heräsi jo
ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko.
Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan
ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan.

Vaan kun me nousimme satulaan ja aloimme ratsastaa,
niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.

Japani-teemaa

jatkaakseni kirjoitan tähän V.A.Koskenniemen runon "Mun armaani pieni geisha on" kokoelmasta Valkeat kaupungit (1908).
Teksti on orientalismin kukkasia. Paikkansapitävämpää tietoa geishan elämästä saa vaikkapa ystäväni Ilmarin kirjasta Geishan maailma.

MUN ARMAANI PIENI GEISHA ON

Mun armaani pieni geisha on,
hän on aamunnousun ja Mikadon maasta.
Hän herää luuttujen soittohon
yön unesta onnekkaasta.

Häll' on otsa kuin kirkkahin puolikuu,
kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,
hän onnenunia uneksuu
ja kultakaloja syöttää.

Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailun
monin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:
"Oi geisha, niin kaunis on lempes sun.
niin ihanata on elää!"

Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden,
häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko
häll' on pitkät ripset silmien
ja lempeä, tyyni usko:

Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan
kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista
ja palaa kerran maailmaan
eik' enää itseään muista.

Hiroshiman ja Fukushiman väliin ei mahtunut koko ihmiselämää. Nuoruuaikojeni Japani eli suomalaisten mielissä lähinnä iskelmänsanoituksissa, jotka nekin ansaitsevan paikkansa runojen joukossa. Tässä kaksi:

SUKIYAKI

(Brita Koivunen, 1963)

Oon tyttö Kiotossa,
näin kerran unta jossa,
vei laiva kauaksi pois
miehen jota vain lemmin
hän saavu ei,
laiva hänet vei,
koskaan en häntä nähdä saa.

Saa bambu uuden lehden,
ja kevät saapuu tehden,
taas kaikki kirsikkapuut
täyteen ihanaa kukkaa,
nyt toivon näin,
että tännepäin,
armaan taas tuuli kuljettaa.

Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.

Vaan joskus hiljaa aivan,
puut on kuin purjeet laivan,
ja syliin saan shamisein,
jolla ikävän soitan
niin kauas pois
että kuulla vois,
hän vain ken lähti meren taa.

Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.

On kaikki unta jossa,
tuo tyttö Kiotossa,
niin kauan toivoa saa,
kuin nuo kirsikat kukkii,
ja mukanaan
lehti viimeinen
toivon vie toivojalta,
koskaan ei hymyn alta
tuskaa näy geishan Kioton.

HUMIKO

(Reijo Taipale, 1963)

Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
kun idän sadut kertoi kuiskaten,
mä silloin tiennyt vielä en,
ne kuinka rauhan multa vei.
Vain pienen hetken niitä kertoi hän,
näin liian pian laivan lähtevän,
vaan muistan hymyn ihanan,
kuin kukan kirsikan
kun säde auringon
sen herättänyt on.

Humiko-san, Humiko-san
on nimi tytön, jota yhä rakastan,
Humiko-san, Humiko-san
näin iltatuulen häntä kuulen kutsuvan.

Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
on nyt vain kimallusta päivien,
hän kuuluu sadun maailmaan,
en sinne pääse milloinkaan.
Ne päivät, jolloin häntä kuuntelin,
soi mulle musiikkina vieläkin.
Kai hänet uljas samurai
jo omaksensa sai,
oi kukka kirsikan,
sua yhä rakastan.

11.3.2011

kun maa järisi Japanissa ja Suomessa satoi lunta, kaksi japanilaista tankarunoa Tuomas Anhavan kokoelmasta Oikukas tuuli.

Ensimmäisen on kirjoittanut rouva Ise (n. 875 – 938):

Sataa kirsikan
kukkaslunta ja lumen
kirsikankukkaa.
Minä kysyn keväältä:
lunta, kukkaa vai lunta?

Toisen kirjoittaja on Ono no Takamura, ja se on suunnilleen samalta ajalta:

Lumelta ei näe
värejäsi, luumupuu.
Vaan tuoksu silti
jotta tietäisimme:
luumupuu kukkii yhä.

Kukkii se tänäkin keväänä, yli tuhat vuotta myöhemmin.

Kolmas laulu sodasta

on Espanjasta ja neljänsadankolmenkymmenen vuoden takaa. Valitettavasti se ei ole muuttunut hiukkaakaan vanhentuneeksi.
Runon on kirjoittanut Luis de Góngora (1561-1627). Tämäkin runo tunnetaan Suomessa lauluna.

LA MÁS BELLA NIÑA

La más bella niña
De nuestro lugar,
Hoy viuda y sola
Y ayer por casar,
Viendo que sus ojos
A la guerra van,
A su madre dice,
Que escucha su mal:
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Pues me distes, madre,
En tan tierna edad
Tan corto el placer,
Tan largo el pesar,
Y me cautivastes
De quien hoy se va
Y lleva las llaves
De mi libertad,
Dejadme llorar
Orillas del mar.

En llorar conviertan
Mis ojos, de hoy más,
El sabroso oficio
Del dulce mirar,
Pues que no se pueden
Mejor ocupar,
Yéndose a la guerra
Quien era mi paz,
Dejadme llorar
Orillas del mar.

No me pongáis freno
Ni queráis culpar,
Que lo uno es justo,
Lo otro por demás.
Si me queréis bien,
No me hagáis mal;
Harto peor fuera
Morir y callar,
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Dulce madre mía,
¿Quién no llorará,
Aunque tenga el pecho
Como un pedernal,
Y no dará voces
Viendo marchitar
Los más verdes años
De mi mocedad?
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Váyanse las noches,
Pues ido se han
Los ojos que hacían
Los míos velar;
Váyanse, y no vean
Tanta soledad,
Después que en mi lecho
Sobra la mitad.
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Ja sama suomeksi Aale Tynnin tulkintana:

KAIKKEIN KAUNEIN TYTTÖ

Kaikkein kaunein tyttö
tämän rannikon,
joka naitiin eilen
ja leski nyt on,
katsoo, miten lähtee
sotaan sulhanen,
ja äidille haastaa
hän murehtien:
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Näin nuorena, äiti,
sain tuntea sen,
miten lyhyt on onni,
suru pitkällinen.
Minut liitit mieheen,
joka viipynyt ei.
Hän vapauteni
avaimet vei.
Suo meri ja maa,
minun valittaa.

Itku on työnä
nyt silmien,
työ hauskempi jäi,
ilo katsomisen.
Muuta niiden tehdä
on mahdoton:
meni sotaan hän,
joka rauhani on.
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Et hillitä, äiti,
et moittia saa,
on kumpikin turhaa,
vaikka oikeaa.
Minua jos hellit,
silloin säästätkin:
pahempi on tuska,
jos vaiti kuolisin.
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Armas äiti, kenpä
ei itkisi, ken?
Tämä hellyttäisi
kivisydämen.
Ken katsoisi vaiti,
miten kuihtumaan
jää neitousaika
vihannimmillaan?
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Menköötpä yötkin,
kun meni menojaan
hän, joksa yöllä
pani valvomaan.
Menköötpä yötkin,
älkööt katselko,
vuoteen toinen puoli
kun liikaa on jo.
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Toinen laulu sodasta,

tällä kertaa ranskaksi, oli lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni lempilauluja, jo ennen Vietnamin sodan iskeytymistä tajuntaan. Muistathan, Barbara? Laulun suomalaisissa sanoissa ei viitattu sotaan millään lailla, mutta ei se rauhaakaan antanut. Kirjoitin pikkutyttönä muistiin jopa päivämäärät, jolloin kuulin sen radiosta.
Runon on kirjoittanut ranskalainen Jacques Prévert (1900-1977), joka nousi siltojen alta yhdeksi Ranskan suosituimmista runoilijoista.


RAPPELLE-TOI BARBARA

Rappelle-toi Barbara
Il pleuvait sans cesse sur Brest ce jour-là
Et tu marchais souriante
Epanouie ravie ruisselante
Sous la pluie
Rappelle-toi Barbara
Il pleuvait sans cesse sur Brest
Et je t'ai croisée rue de Siam
Tu souriais
Et moi je souriais de même
Rappelle-toi Barbara
Toi que je ne connaissais pas
Toi qui ne me connaissais pas
Rappelle-toi
Rappelle toi quand même ce jour-là
N'oublie pas
Un homme sous un porche s'abritait
Et il a crié ton nom
Barbara
Et tu as couru vers lui sous la pluie
Ruisselante ravie épanouie
Et tu t'es jetée dans ses bras
Rappelle-toi cela Barbara
Et ne m'en veux pas si je te tutoie
Je dis tu à tous ceux que j'aime
Même si je ne les ai vus qu'une seule fois
Je dis tu à tous ceux qui s'aiment
Même si je ne les connais pas
Rappelle-toi Barbara
N'oublie pas
Cette pluie sage et heureuse
Sur ton visage heureux
Sur cette ville heureuse
Cette pluie sur la mer
Sur l'arsenal
Sur le bateau d'Ouessant
Oh Barbara
Quelle connerie la guerre
Qu'es-tu devenue maintenant
Sous cette pluie de fer
De feu d'acier de sang
Et celui qui te serrait dans ses bras
Amoureusement
Est-il mort disparu ou bien encore vivant
Oh Barbara
Il pleut sans cesse sur Brest
Comme il pleuvait avant
Mais ce n'est plus pareil et tout est abîmé
C'est une pluie de deuil terrible et désolée
Ce n'est même plus l'orage
De fer d'acier de sang
Tout simplement des nuages
Qui crèvent comme des chiens
Des chiens qui disparaissent
Au fil de l'eau sur Brest
Et vont pourrir au loin
Au loin très loin de Brest
Dont il ne reste rien.


Lauluyhtye Neloset äänitti kappaleen Muistathan, Barbara vuonna 1961. Seuraavana vuonna se ilmestyi Aale Tynnin suomentamana runokokoelmassa Tulisen järjen aika - kymmenen modernia ranskalaista lyyrikkoa. Aale Tynni kirjoittaa Prévertin lyriikasta näin: "Prévert viljelee runsaasti puhekielen ilmauksia. Hänen runoutensa on sävyltään epälitterääristä, ja osaksi juuri tähän perustuu sen suuri populariteetti." Joudun toteamaan, että suomennoksessa tämä sävy ei välity kovinkaan hyvin.

BARBARA

Muista Barbara
sinä päivänä satoi lakkaamatta Brestin yllä
sinä kuljit hymyillen
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
sateen alla
muista Barbara
miten satoi lakkaamatta Brestin yllä
menin ohitse Siaminkadulla
sinä hymyilit
ja minäkin hymyilin
muista Barbara
sinä jota en tuntenut
joka minua et tuntenut
sinä muista
sinä muista kuitenkin se päivä
älä unohda
eräs mies piti sadetta porttiholvin alla
hän huusi nimeäsi
Barbara
sinä juoksit sateessa häntä kohti
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
ja heittäydyit hänen syliinsä
muista Barbara
älä suutu vaikka sinua sinuttelenkin
sanon sinuksi kaikkia joista pidän
vaikka olisin heidät nähnytkin vain kerran
sanon sinuksi kaikkia jotka toisiaan rakastavat
vaikka en edes heitä tunne
muista Barbara
älä unohda
sitä sadetta viisasta onnellista
sinun onellisten kasvojesi yllä
sen onnellisen kaupungin yllä
sitä sadetta meren yllä
asevaraston yllä
Ouessantin laivan yllä
oi Barbara
mitä törkeyttä on sota
mitä sinusta on tullut
sen rautasateen alla
tuli- rauta- verisateen
mies joka syleili sinua
niin rakastavasti
onko hän kuollut kadonnut vai kenties elää
oi Barbara
miten sataa lakkaamatta Brestin yllä
kuten satoi ennenkin
mutta ei se ole samaa ja kaikki on turmeltunut
se on murheen lohduton ja kauhea sade
ei edes enää myrsky
rautaa terästä verta
vain pilviä yksinkertaisesti
ne kuolevat pakahtuen
kuin koirat jotka vie
pois virta yli Brestin
pois kauas mätänemään
hyvin kauas Brestistä kauas
jota ei ole jäljelläkään

Löysin vielä myös Pentti Saaritsan suomennoksen Barbarasta. Se on ilmestynyt Anna-Leena Härkösen toimittamassa kirjassa Tässä taivas, tässä maa (Otava, 1987), ja se kuuluu näin:

BARBARA

Muistathan Barbara
tietyn päivän sateisen Brestissä
kun hymyillen, hehkuen,
vettä valuen
riensit halki sateen sen.
Muistathan Barbara,
jaksoi sataa silloin kun
ohimennen vain sinut näin
kun hymyilit
ja hymyilithän itsekin.
Muistathan Barbara,
kun tuntenut en sinua,
kun tuntenut et minua,
muistathan,
muista sittenkin, voi et saa
unohtaa.
Ja mies portin suojassa seisoi
ja huusi kutsuen:
Barbara.
Ja niin poikki kadun sen, sateisen,
juoksit hehkuen, vettä valuen,
miehen syliin heittäytyen,
toki muistat sen, Barbara.
Pahastua et saa vaikka puhun näin,
sen teen koska tiedän että rakastuneita
aina sinutella voin
vaikka yhden kerran nähtyäni
sillä itse myös heitä rakastan.
Muistathan Barbara
et pisaraakaan saa unohtaa.
Kasvosi hurmioiset,
kaupungin ja varikon ja laivojen
silhuetit sade peitti hellien.
Oi Barbara.
Voi sotaa karmeaa,
miten sinun käynyt on nyt
kun sataa terästä
ja tulta tappavaa,
ja vieläkö lie elossa se mies joka kerran
sai sinut käsivarsilleen,
kai hänkin kuollut on.
Oi Barbara,
nyt sataa vieläkin,
vaan kaikki toisin on
ja täysin surkeaa,
on sade lohdutonta kurjaa lotinaa.
Enää ei edes rautaa
eikä vertakaan;
vain pelkät jähmeät pilvet laahautuvat
kuin koiranraadot pois,
ne Brestin vesi vie
niin kauas jonnekin
ja kadonnuthan lie
kaupunki itsekin.


Wikipedia tietää Brestistä seuraavaa: "Kaupungissa on vahvasti linnoitettu sotasatama ja merisotakoulu. Kaupunki vahingoittui pahasti toisessa maailmansodassa, sillä saksalaisilla oli siellä sukellusvenesatama, jota pommitettiin rajusti."


"Oh Barbara, Quelle connerie la guerre", voi Barbara, sota on täyttä paskaa.

Olen kuvitellut,

että Suomessa vallitsee rauha. Ehkä olen ollut väärässä. Jos niin on, se on ikävää, sillä sota on hengelle hupaa. Sen tiesi varsin hyvin saksalainen runoilija ja toisinajattelija Bertolt Brecht (1898-1956), joka vietti aikaa maanpakolaisena muun muassa Suomessa uuden elokuvan myötä jälleen julkisuuteen nousseen Hella Wuolijoen vieraana.

Seuraavassa runossaan hän kertoo siitä, mitä sotilaan vaimo sai. Runo on vuodelta 1943. Sen ovat aikoinaan tehneet Suomessa tunnetuksi niin Kaisa Korhonen kuin lauluyhtye Muksutkin.

UND WAS BEKAM DES SOLDATEN WEIB

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus der alten Hauptstadt Prag?
Aus Prag bekam sie die Stöckelschuh.
Einen Gruß und dazu die Stöckelschuh
Das bekam sie aus der Stadt Prag.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus Warschau am Weichselstrand?
Aus Warschau bekam sie das leinene Hemd
So bunt und so fremd, ein polnisches Hemd!
Das bekam sie vom Weichselstrand.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus Oslo über dem Sund?
Aus Oslo bekam sie das Kräglein aus Pelz.
Hoffentlich gefällt‘s, das Kräglein aus Pelz!
Das bekam sie aus Oslo am Sund.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus dem reichen Rotterdam?
Aus Rotterdam bekam sie den Hut.
Und er steht ihr gut, der holländische Hut.
Den bekam sie aus Rotterdam.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus Brüssel im belgischen Land?
Aus Brüssel bekam sie die seltenen Spitzen.
Ach, das zu besitzen, so seltene Spitzen!
Sie bekam sie aus belgischem Land.

Und was bekam des Soldaten Weib Aus der Lichterstadt Paris?
Aus Paris bekam sie das seidene Kleid.
Zu der Nachbarin Neid das seidene Kleid
Das bekam sie aus Paris.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus dem libyschen Tripolis?
Aus Tripolis bekam sie das Kettchen.
Das Amulettchen am kupfernen Kettchen
Das bekam sie aus Tripolis.

Und was bekam des Soldaten Weib Aus dem weiten Russenland?
Aus Rußland bekam sie den Witwenschleier.
Zu der Totenfeier den Witwenschleier
Das bekam sie aus Rußland.

Tästä Brechtin runosta on olemassa kaksi suomennosta: Elvi Sinervon ja Arvo Turtiaisen. Tässä jälkimmäinen:

KERRONKO MITÄ SAI SOTILAAN VAIMO

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Prahan vanhasta kaupungista?
Hän Prahasta sai niin hienot kengät,
juhliin mennä korkokengät.
Ne sai hän Prahan kaupungista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Veikselin äyräiltä Varsovasta?
Hän Varsovasta sai pellavapaidan,
kirjoraidan pellavapaidan.
Sen sai hän Veikselin Varsovasta.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Oslosta Tanskan salmien takaa?
Hän Oslosta sai turkistakin,
lisäksi lakin, näätälakin.
ne sai hän Oslosta salmien takaa.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
rikkaasta Rotterdamista?
Sai Rotterdamista kauniin hatun,
brodeeratun harsohatun.
Sen sai hän Rotterdamista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Brysselistä, Belgian maasta?
Hän sai sieltä hienoja pitsitöitä,
röyhelöitä, pitsivöitä.
Sai niitä hän Belgian maasta.

Kerronko mitä sai sotilaanvaimo
ikikauniista Pariisista?
Sai Pariisista hän silkkipuvun,
naissuvun kateeksi kalliin puvun.
Sen sai hän Pariisista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Libyan rannalta Tripoliista.
Sai Tripoliista hän rintasoljen,
oljenkeltaisen kultasoljen.
Sen sai hän Libyan Tripoliista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
suuren suuresta Venäjän maasta?
Sai Venäjältä hän mustan hunnun,
suruhunnun, lesken hunnun.
Sen sai hän Venäjän maasta.

Lumen loisto

Tänä talvena on satanut lunta ennätyksellisiä määriä. On upeaa, että saadaan kokea tällainen talvi.
Paljon kovemmista ajoista runoilee venäläinen nobelisti Boris Pasternak (1890-1960). Ei vuosi 1918 ollut häävi Suomessakaan. Mutta 1919 oli parempi, myös oman sukumme kertomuksessa. Ja sinäkin talvena oli lunta. Suomennos on Marja-Leena Mikkolan.

ЯНВАРЬ 1919 ҐОДА

Тот год! Как часто у окна
Нашептывал мне, старый: “Вь~кинься”.
А этот, новый, все прогнал
Рождественскою сказкой Диккенса.

Вот шепчет мне: “Забудь, встряхнись!”
И с солнцем в градуснике тянется
Точь-в-точь, как тот дарил стрихнин
И падал в пузырек с цианистым.

Его зарей, его рукой,
Ленивым веяньем волос его
Почерпнут за окном покой
У птиц, у крыш, как у философов.

Ведь он пришел и лег лучом
С панелей, с снеговой повинности.
Он дерзок и разгорячен,
Он просит пить, шумит, не вынести.

Он вне себя. Он внес с собой
Дворовый шум и - делать нечего:
На свете нет тоски такой,
Которой снег бы не вылечивал.


TAMMIKUU 1919

Se vuosi! Kuinka usein ikkunalla
se kuiskuttikaan korvaan: "Hyppää..."
Vaan kuin Dickensin joulukertomus
tämä uusi kaiken pahan karkottaa.

Se kuiskaa: "Unohda..." Sen elohopea
auringon mukaan nousee tyynesti,
kun vanha lahjoitti vain strykniiniä
ja syanidikuplaan romahti.

Ja upouuden vuoden kädestä,
sen laiskasti liehuvista hiuksista,
sen aamuista ammentavat rauhaa
linnut ja filosofit ruudun takana.

Se kimmahti esiin kuin valonsäde
katujen lumisista paneeleista.
Se on röyhkeä ja kiivas, tahtoo juoda.
tahtoo hummata, ei kärsiä ja kestää.

Se on suunniltaan. Se kantoi sisään
metelin pihalta - ja minkä sille mahtaa.
Niin suurta surua ei maailmassa ole,
ettei lumen loisto sitä sammuttaisi.

Kun päivät

pitenevät ja talviaurinko paistaa, muistuu mieleen Kaarlo Sarkian Rukkilaulu. Siinä äiti kehrää ikkunan ääressä koko talvisen päivän, ja Kalle-poika on tuvassa hänen kanssaan välillä nukahtaenkin.
Runon rytmissä kuuluu rukin poljento, ja Sarkia maalailee äänteillä, varsinkin vokaaleilla, isolla siveltimellä.

RUKKILAULU

Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan,
Yllä sen vallaton
kultatomu hyörii.
Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
Äiti sen luona on,
rukin kehrä pyörii.

Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan,
käsi käy ees ja taas,
käämi langan käärii.
Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa.
Ylös, alas kimmeltäin
kultatomu häärii.

Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu
pikkumies naurusuu,
haavemaahan siirtyy.
Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet,
Soorian, Moorian
kaariportit piirtyy.

Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää.
Hämärään äiti jää.
Tuvan ruutu huurtuu.
Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa.
Varjot kasvaa laipioon, jättiläisiks suurtuu.

Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen.
Kuni lukki himuinen
hämysiimaa hiertää
käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa
suunnaton: kohtalon
jättikehrä kiertää.


Rukkilaulun ruotsinnos on parhaita runokäännöksiä, mitä olen nähnyt. Sarkiaa pidetään lähes mahdottomana käännettävänä, mutta suomenruotsalainen Joel Rundt on mielestäni onnistunut tässä erinomaisesti - lukuunottamatta yhden säkeen pois jättämistä viimeisessä säkeistössä. Se vesittää jylhän kohtalorunon syvimmän ytimen.


SPINNROCKSSÅNG

Solen har stugans golv målat med sin varma hand.
I dess sken gyllengul
dammets slöja hänger.
Nattens frost fönstrets is trollat till ett blomsterland.
Där invid sitter mor,
spinnrockshjulet svänger.

Foten ger trampen fart upp och ner, ner och upp.
Handen förs av och till,
tråden förs på spolen.
Solen skiner klar och varm, rocken söver med sitt surr,
dammet svävar av och an,
glimmande i solen.

Från sin lek liten pilt i dess sken förglömmer sig,
föres till drömmens land,
ser inför sitt öga
träda fram levande Törnrosa och Robinson,
Sorias, Morias
portar glimma höga.

Solen strimma slocknar nu, och den gyllne slöjan flyr.
Det blir skumt omkring mor,
fönstrets värld förloras.
Månens kniv klar och stor bakom rutan höjer sig.
Skuggor upp mot takets ås
växa och förstoras.

Gossen väcks och förskräcks, ser hur allt förändrar sig.
Som en spindel skymningen
ut sitt fångsnät slänger.

Högt och stort ödets hjul
över världen svänger.

.

Vuosi 2011

alkoi juuri upeiden hankien keskellä ja rakettien räiskeessä. Uudesta vuodesta on kirjoitettu monta runoa, joista valitsin Alfred Tennysonin (1809-1892) kirjoittaman. Tennyson oli erittäin suosittu runoilija ja ensimmäinen aateloitu englantilainen runoilija. Melko vähän hänenkin teoksiaan on suomennettu.

Ring out, wild bells

Ring out, wild bells, to the wild sky,
The flying cloud, the frosty light;
The year is dying in the night;
Ring out, wild bells, and let him die.

Ring out the old, ring in the new,
Ring, happy bells, across the snow:
The year is going, let him go;
Ring out the false, ring in the true.

Ring out the grief that saps the mind,
For those that here we see no more,
Ring out the feud of rich and poor,
Ring in redress to all mankind.

Ring out a slowly dying cause,
And ancient forms of party strife;
Ring in the nobler modes of life,
With sweeter manners, purer laws.

Ring out the want, the care, the sin,
The faithless coldness of the times;
Ring out, ring out thy mournful rhymes,
But ring the fuller minstrel in.

Ring out false pride in place and blood,
The civic slander and the spite;
Ring in the love of truth and right,
Ring in the common love of good.

Ring out old shapes of foul disease,
Ring out the narrowing lust of gold;
Ring out the thousand wars of old,
Ring in the thousand years of peace.

Ring in the valiant man and free,
The larger heart, the kindlier hand;
Ring out the darkness of the land,
Ring in the Christ that is to be.

Tässä tuntemattoman suomentajan kolmen säkeistön mittainen tuotos, jossa mielestäni niin muoto kuin sisältökin on onnistuttu säilyttämään hyvin:

Te soikaa, kellot

Te soikaa kellot taivaaseen
ja kiitäviin pilviin pakkasyön.
Vuos vaihtuu alla tähtivyön;
te soikaa kellot muistolleen.

Pois soikaa vanha ja tuokaa uus
näin hangille riemunne kuuluttain.
On vuosi mennyt, menköön vain.
Pois soikaa valhe, katkeruus.

Te rohkeutta kuuluttakaa
ja sydäntä hyvää, mi ymmärtää vois.
Te maasta soikaa varjot pois,
niin Kristus tulla ja jäädä saa.