on aatonaattoillan runoni ja yksi lempijoululauluistani. Oikestaan Tonttu ei ole mikään joulutonttu vaan paljon vanhempi kotitonttu. Siitä kertovan runon on kirjoittanut ruotsalainen Viktor Rydberg (1828-1895). Se palauttaa mieleeni hyvin vanhoja muistoja hyvin kaukaa lapsuudesta, aivan toisenlaisesta maailmasta ja elämästä kuin tämä nykyinen. Mutta nykyihminen ei ole onnistunut ratkaisemaan sen paremmin kuin Tonttukaan ikuista eksistentiaalista ongelmaa: Miksi olemme täällä? Mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa?
Näin kirjoitti Rydberg:
TOMTEN.
Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
djupt under midnattstimma.
Månen vandrar sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.
Står där så grå vid ladgårdsdörr,
grå mot den vita driva,
tittar, som många vintrar förr,
upp emot månens skiva,
tittar mot skogen, där gran och fur
drar kring gården sin dunkla mur,
grubblar, fast ej det lär båta,
över en underlig gåta.
För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta ---
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» ---
slår, som han plägar, inom kort
slika spörjande tankar bort,
går att ordna och pyssla,
går att sköta sin syssla.
Går till visthus och redskapshus,
känner på alla låsen ---
korna drömma vid månens ljus
sommardrömmar i båsen;
glömsk av sele och pisk och töm
Pålle i stallet har ock en dröm:
krubban han lutar över
fylls av doftande klöver; ---
Går till stängslet för lamm och får,
ser, hur de sova där inne;
får till hönsen, där tuppen står
stolt på sin högsta pinne;
Karo i hundbots halm mår gott,
vaknar och viftar svansen smått,
Karo sin tomte känner,
de äro gode vänner.
Tomten smyger sig sist att se
husbondfolket det kära,
länge och väl han märkt, att de
hålla hans flit i ära;
barnens kammar han sen på tå
nalkas att se de söta små,
ingen må det förtycka:
det är hans största lycka.
Så har han sett dem, far och son,
ren genom många leder
slumra som barn; men varifrån
kommo de väl hit neder?
Släkte följde på släkte snart,
blomstrade, åldrades, gick --- men vart?
Gåtan, som icke låter
gissa sig, kom så åter!
Tomten vandrar till ladans loft:
där har han bo och fäste
högt på skullen i höets doft,
nära vid svalans näste;
nu är väl svalans boning tom,
men till våren med blad och blom
kommer hon nog tillbaka,
följd av sin näpna maka.
Då har hon alltid att kvittra om
månget ett färdeminne,
intet likväl om gåtan, som
rör sig i tomtens sinne.
Genom en springa i ladans vägg
lyser månen på gubbens skägg,
strimman på skägget blänker,
tomten grubblar och tänker.
Tyst är skogen och nejden all,
livet där ute är fruset,
blott från fjärran av forsens fall
höres helt sakta bruset.
Tomten lyssnar och, halvt i dröm,
tycker sig höra tidens ström,
undrar, varthän den skall fara,
undrar, var källan må vara.
Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
gott intill morgontimma.
Månen sänker sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.
Paavo Cajander ehätti suomentamaan Tontun jo vuonna 1884. Seuraavana on hänen versionsa. Sittemmin Tontun ovat suomentaneet sekä Valter Juva että Yrjö Jylhä, mutta tänäkin jouluna kuulemassamme Tontussa on yhä jäljellä paljon suoraan Paavo Cajanderilta, sellaista, mihin ajan hammas ei ole pystynyt. Toisaalta taas runo muistuttaa, että runotkin on suomennettava silloin tällöin uudestaan. Entä pitäisikö ne kirjoittaakin uudestaan?
TONTTU.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Kesk'yön unta suloista,
Ääneti kuu käy kulkuaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Hankea vastaan harmottain
Luotuvi läävän suuta,
Kuin monast' ennen tuijottain
Katsovi taivaan kuuta,
Katsovi hongikkoon, miten tuo
Seudullen kehän tumman luo;
Kummoa pulmaa miesi
Miettii, suotta kentiesi.
Pitkää partaansa siveltää,
Puistavi päätä ja hasta,--
»Ei, tät' en voi minä selvittää,
Tuopa se pulma on vasta.»--
Kuin tapa häll' on, heittää hän
Moiset miettehet mielestään,
Toimihins', askariinsa
Käypi ja ammattiinsa.
Hän vajat, aitat kuljeksii,
Lukkoja tunnustellen,--
Lehmät pahnoillaan uneksii
Kulkua laitumellen;
Ruoskat, ohjakset unohtain
Pollekin talliss' uinuu vain:
Seimi sen tuoksuavaista
Täynnään on apilaista.
Kulkien lammaskarsinan viel'
Uuhia katsovi ukko;
Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell'
On yläorrella kukko;
Mustikin oljillaan heräjää,
Häntää hiukkasen lierittää
Niin kuni ystävälle,
Tonttu se tuttu on hälle.
Vihdoin hiipien tonttu tuo
Käy talon perheen luona,
Kauan huomasi hän, miten nuo
Arvon hälle on suonna;
Lapsien luokin varpaillaan
Katsomahan käy armaitaan;
Kellähän oisi mieltä
Hältä sen onnen kieltää.
Näin hän polvesta polvehen
Lapsin' on nähnyt heitä
Poian ain' isän jälkehen;
Vaan mist' on he ja keitä?
Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain
Lähtevät pois--mut minne vain?
Pulma se vaikea hällen
Näin etehen tuli jällen.
Tonttu se käy ladon parveilen:
Heiniss' siell' ylähällä
Naapuristossa pääskysen,
Siellä se on maja hällä;
Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo,
Vaan kesä taas kun kukkia luo,
Palaa hän kotiansa
Sievän puolison kanssa.
Silloin kertovi muistojaan
Pitkältä matkatieltä,
Mitään pulmast' ei, joka vaan
Painavi tontun mieltä.
Seinän saumauksesta kuu
Äijän parrallen kuvastuu,
Parralla väike hohtaa;
Tonttu se miettiä pohtaa.
Vait on metsä ja seudut sen,
Siell' elo kaikk' on jäässä,
Kosken vaan humu hiljainen
Kuuluvi matkan päässä;
Tonttu sen kuulee puol'unissaan,
Luulee sen ajan virraks vaan,
Oudoksuu mihin vienee
Matka ja mistä lienee.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Aamu-unta suloista.
Ääneti laskee kuu radallaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
torstai 23. joulukuuta 2010
tiistai 21. joulukuuta 2010
Joulu
oveen kolkuttaa, hymyy tuiskusäässä.
Joulun avaukseksi runo, josta on sävelletty joululaulu, jota äitini usein lauloi. Se on lähtöisin Ilmari Kiannon kynästä. Mielestäni siinä suomen kielellä on mestarillisesti onnistuttu maalaamaan tai pikemminkin videoimaan revontulet, aurora borealis:
Revontulten leikki
Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.
Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!
Tätä laulua ei nykyään kovin usein kuule, mutta toisaalta sitä on sen kerran kuultuaan vaikea unohtaa.
Joulun avaukseksi runo, josta on sävelletty joululaulu, jota äitini usein lauloi. Se on lähtöisin Ilmari Kiannon kynästä. Mielestäni siinä suomen kielellä on mestarillisesti onnistuttu maalaamaan tai pikemminkin videoimaan revontulet, aurora borealis:
Revontulten leikki
Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.
Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!
Tätä laulua ei nykyään kovin usein kuule, mutta toisaalta sitä on sen kerran kuultuaan vaikea unohtaa.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Moskovan ikkunat
Facebookissa keskusteltiin taannoin tutusta laulusta nimeltä Moskovan valot (Moskovskije okna). Laulun alkuperäiset venäjänkieliset sanat on kirjottanut Mihail Matusovski (1915-1990), jonka kynästä ovat lähtöisin myös sanoitukset kappaleisiin Mustanmeren valssi ja Unohtumaton ilta, jotka nekin ovat painuneet suomalaiseenkin sielunmaisemaan kuin veitsi voihin.
Tällaisena me olemme tottuneet kuulemaan Pauli Salosen suomentaman Moskovan valot:
Sinut kerran löysin, ystäväin
Kuljit hetken yössä vierelläin.
Silmäs mua katsoi niin
Kutsui lemmenhaaveisiin,
Ja meille loisti valot Moskovan.
Aamun tullen sinut kadotin,
Pois kun sammui valot kaupungin.
Sanoit hiljaa näkemiin,
Lyhdyn alla erottiin.
Nyt sua näänkö enään milloinkaan?
Yhä etsin yhtä ikkunaa.
Näen niitä monta miljoonaa.
Kuljen iltaan tummuvaan,
Valot kertoo muistojaan,
Ja tiedän: en voi sua unhoittaa.
Mutta mitä Mihail Matusovski todella sanoi? Tätä:
Московские окна
Вот опять небес темнеет высь,
Вот и окна в сумраке зажглись.
Здесь живут мои друзья.
И, дыханье затая,
В ночные окна вглядываюсь я.
Я могу под окнами мечтать,
Я могу, как книги, их читать.
И, заветный свет храня,
И волнуя, и маня,
Oни, как люди, смотрят на меня.
Я, как в годы прежние, опять
Под окном твоим готов стоять.
И на свет его лучей
Я всегда спешу быстрей,
Как на свиданье с юностью моей.
Я любуюсь вами по ночам,
Я желаю, окна, счастья вам...
Он мне дорог с давних лет,
И его яснее нет -
Московских окон негасимый свет.
Olen vanhan ystäväni Anteron avulla kääntänyt sanat suomeksi niin tarkoin kuin olen pystynyt mittaa ja riimejä särkemättä. Tässä siis Moskovan ikkunat valaisemaan vuoden pimeintä aikaa siellä ja täällä:
Tummuu taivas, syttyy ikkunat.
Täällä ystäväni asuvat.
Jälleen kerran hämärään
hengästyen, yksinään,
ikkunoita katselemaan jään.
Alla ikkunain voin haaveilla.
Luen niitä niin kuin kirjoja.
Ne pyhää tulta suojelee,
kiihottaa ja viettelee,
lailla ihmisten mua katselee.
Niin kuin kauan sitten seisahdan
alle ikkunasi, odotan.
Kun se syttyy loistamaan,
kiiruhdan kuin aikoinaan,
ennen, nuorena, sua kohtaamaan.
Teitä, ikkunat, mä ihailen,
teille pelkkää hyvää toivoen.
Vuotten takaa muistanhan
valon rakkaan, kirkkaimman,
valon ikkunoissa Moskovan.
Tällaisena me olemme tottuneet kuulemaan Pauli Salosen suomentaman Moskovan valot:
Sinut kerran löysin, ystäväin
Kuljit hetken yössä vierelläin.
Silmäs mua katsoi niin
Kutsui lemmenhaaveisiin,
Ja meille loisti valot Moskovan.
Aamun tullen sinut kadotin,
Pois kun sammui valot kaupungin.
Sanoit hiljaa näkemiin,
Lyhdyn alla erottiin.
Nyt sua näänkö enään milloinkaan?
Yhä etsin yhtä ikkunaa.
Näen niitä monta miljoonaa.
Kuljen iltaan tummuvaan,
Valot kertoo muistojaan,
Ja tiedän: en voi sua unhoittaa.
Mutta mitä Mihail Matusovski todella sanoi? Tätä:
Московские окна
Вот опять небес темнеет высь,
Вот и окна в сумраке зажглись.
Здесь живут мои друзья.
И, дыханье затая,
В ночные окна вглядываюсь я.
Я могу под окнами мечтать,
Я могу, как книги, их читать.
И, заветный свет храня,
И волнуя, и маня,
Oни, как люди, смотрят на меня.
Я, как в годы прежние, опять
Под окном твоим готов стоять.
И на свет его лучей
Я всегда спешу быстрей,
Как на свиданье с юностью моей.
Я любуюсь вами по ночам,
Я желаю, окна, счастья вам...
Он мне дорог с давних лет,
И его яснее нет -
Московских окон негасимый свет.
Olen vanhan ystäväni Anteron avulla kääntänyt sanat suomeksi niin tarkoin kuin olen pystynyt mittaa ja riimejä särkemättä. Tässä siis Moskovan ikkunat valaisemaan vuoden pimeintä aikaa siellä ja täällä:
Tummuu taivas, syttyy ikkunat.
Täällä ystäväni asuvat.
Jälleen kerran hämärään
hengästyen, yksinään,
ikkunoita katselemaan jään.
Alla ikkunain voin haaveilla.
Luen niitä niin kuin kirjoja.
Ne pyhää tulta suojelee,
kiihottaa ja viettelee,
lailla ihmisten mua katselee.
Niin kuin kauan sitten seisahdan
alle ikkunasi, odotan.
Kun se syttyy loistamaan,
kiiruhdan kuin aikoinaan,
ennen, nuorena, sua kohtaamaan.
Teitä, ikkunat, mä ihailen,
teille pelkkää hyvää toivoen.
Vuotten takaa muistanhan
valon rakkaan, kirkkaimman,
valon ikkunoissa Moskovan.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Itsenäisyyspäivänä,
iltapäivällä, kun maassa on paksu kerros vastasatanutta lunta, kirjoitan tätä. Tähän päivään sopivia runoja on paljon. Valitsin niistä nämä kaksi.
Ensimmäinen on Tuomas Anhavan (1927 - 2001) tuotantoa. Tuomas Anhava on niitä perin harvoja modernisteja, joiden runot olen tuntenut itselleni läheisiksi. Tämä runo on sarjasta Yleiset opit, runo VI.
Mikä on sinun isänmaasi: se on tämä maa
jota isäsi on niin kuin itse olet tulevaa
Mikä on äidinkielesi: se on lähimmäinen kieli
jota puhuvat myös tuuli ja puu, veden kaltaat, sisin mieli
Mikä on kotiseutusi: se tämä on
jonka ansiosta voit olla koditon
Kuka on vihollisesi: se jonka voittaa voit
ystäväsi se jonka voit menettää
ja rakastettusi: hän jonka voittaa soit
ja hävitä taistelun täydellisen
Mikä on uskosi: se tämä on ainoastaan:
ei ole elämää,
ei kuolemaa, vain tuskin loppua kaikkeuden
joka tuskin alkoikaan.
Toiseksi runoksi valikoitui itseoikeutetusti Aleksis Kiven Suomenmaa. Siinä on sanottu suunnilleen kaikki - ja vielä omalla kielelläni.
SUOMENMAA
Maa kunnasten ja laaksoen.
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!
Ensimmäinen on Tuomas Anhavan (1927 - 2001) tuotantoa. Tuomas Anhava on niitä perin harvoja modernisteja, joiden runot olen tuntenut itselleni läheisiksi. Tämä runo on sarjasta Yleiset opit, runo VI.
Mikä on sinun isänmaasi: se on tämä maa
jota isäsi on niin kuin itse olet tulevaa
Mikä on äidinkielesi: se on lähimmäinen kieli
jota puhuvat myös tuuli ja puu, veden kaltaat, sisin mieli
Mikä on kotiseutusi: se tämä on
jonka ansiosta voit olla koditon
Kuka on vihollisesi: se jonka voittaa voit
ystäväsi se jonka voit menettää
ja rakastettusi: hän jonka voittaa soit
ja hävitä taistelun täydellisen
Mikä on uskosi: se tämä on ainoastaan:
ei ole elämää,
ei kuolemaa, vain tuskin loppua kaikkeuden
joka tuskin alkoikaan.
Toiseksi runoksi valikoitui itseoikeutetusti Aleksis Kiven Suomenmaa. Siinä on sanottu suunnilleen kaikki - ja vielä omalla kielelläni.
SUOMENMAA
Maa kunnasten ja laaksoen.
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!
lauantai 13. marraskuuta 2010
Toinen
runoilija-akateemikko heti P. Mustapään eli Martti Haavion perään on Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962), jonka 125-vuotissyntymäpäivää juhlitaan parhaillaan mm. Hyvinkään kirjastossa. Tämän "valkoisen Suomen hovirunoilijan" poliittisiin mielipiteisiin en voi yhtyä, mutta oli miehessä muutakin, ainakin nuorena. Tässä muutama otsikolla "Pikakuvia kadulta" vuodelta 1906:
TYÖTÖN
Hän astuu katukäytävää, on synkkyys silmissänsä.
Hän vaimoaan ja lapsiansa muistaa
ja rikkahitten Jumalan hän kiroo mielessänsä
ja takin alla nyrkkiään hän puistaa.
Niin, köyhän lapset - eilettäin jo viime palan sai ne,
hän turhaan anoi naapuriltaan lainaa.
Nyt raivonhuuto huulillensa hyrskyää kuin laine.
Hän puristain se povehensa painaa.
KERJÄLÄISÄITI
Hän seisoo kadunkulmassa, on lapsi helmassansa
- niin pureva on syystalven tuuli -
ja kuolon kuumekukkaset ne palaa poskillansa
ja veretön on vilusta huuli.
Ja risaisella rievulla hän peitteleepi pientään,
joka vaikeasti valittaen ääntää -
ja ohitsensa turkit yllä tuhannet rientää
ja turkinkaulan pystyhyn he kääntää.
Nämä sadan vuoden takaiset runot tuntuvat oudon ajankohtaisilta. Ja voisivat olla yhtä hyvin punaisen Suomen hovirunoilijan kynästä.
TYÖTÖN
Hän astuu katukäytävää, on synkkyys silmissänsä.
Hän vaimoaan ja lapsiansa muistaa
ja rikkahitten Jumalan hän kiroo mielessänsä
ja takin alla nyrkkiään hän puistaa.
Niin, köyhän lapset - eilettäin jo viime palan sai ne,
hän turhaan anoi naapuriltaan lainaa.
Nyt raivonhuuto huulillensa hyrskyää kuin laine.
Hän puristain se povehensa painaa.
KERJÄLÄISÄITI
Hän seisoo kadunkulmassa, on lapsi helmassansa
- niin pureva on syystalven tuuli -
ja kuolon kuumekukkaset ne palaa poskillansa
ja veretön on vilusta huuli.
Ja risaisella rievulla hän peitteleepi pientään,
joka vaikeasti valittaen ääntää -
ja ohitsensa turkit yllä tuhannet rientää
ja turkinkaulan pystyhyn he kääntää.
Nämä sadan vuoden takaiset runot tuntuvat oudon ajankohtaisilta. Ja voisivat olla yhtä hyvin punaisen Suomen hovirunoilijan kynästä.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Pyhäinpäivän pastoraali
Kumman keväinen on tänä vuonna pyhäinpäivän sää. Pian lähdetään haudoille. Sitä ennen P. Mustapään runo tälle päivälle:
COMMEMORATIO ANIMARUM
Syystuuli liehtoo nurkissa,
kun tinaat, Lindblad, kannuja.
Kun ikkunastasi katselet
näet: ruohonkorret kuloiset
pihalla taipuvat maata vasten.
On aika henkien autuasten.
On sielujen päivä. Marraskuu.
Hämärä tupaasi laskeutuu.
Jäät katselemaan ja keskityt.
Jotakin, Lindblad, muistat nyt.
On juuri näkökentässäsi
utuinen, kuulas naisen käsi.
Se kantaa kiulua. Navettaan
joku leijaa yli pihamaan.
Nyt askelen näet kiirehtivän,
nyt näet huivin himmeän,
nyt sumun seassa hameen harmaan
sinä tunnet äitivainajan armaan.
Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa
kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa
ja ryytimaassasi kukkivat
satakaunot, mintut, resedat,
on ruoho liian vihreää,
mehiläisiä lentää vilistää,
koko päivä huokuu suvea,
on liian kaunis maailma.
Ja juosten, hyppien, huutaen
tavoitat äitisi suloisen.
Ja sinua, lapsivainajaa,
hymyillen äitisi taluttaa.
Hän nauraa kanssasi ihanasti
kun menette lehmitarhaan asti.
Ei muuta sitten. Hämärässä
nyt istut tuvassa, Lindblad, tässä.
COMMEMORATIO ANIMARUM
Syystuuli liehtoo nurkissa,
kun tinaat, Lindblad, kannuja.
Kun ikkunastasi katselet
näet: ruohonkorret kuloiset
pihalla taipuvat maata vasten.
On aika henkien autuasten.
On sielujen päivä. Marraskuu.
Hämärä tupaasi laskeutuu.
Jäät katselemaan ja keskityt.
Jotakin, Lindblad, muistat nyt.
On juuri näkökentässäsi
utuinen, kuulas naisen käsi.
Se kantaa kiulua. Navettaan
joku leijaa yli pihamaan.
Nyt askelen näet kiirehtivän,
nyt näet huivin himmeän,
nyt sumun seassa hameen harmaan
sinä tunnet äitivainajan armaan.
Ja niinpä, Lindblad, marraskuussa
kuhankeittäjä laulaa pihasi puussa
ja ryytimaassasi kukkivat
satakaunot, mintut, resedat,
on ruoho liian vihreää,
mehiläisiä lentää vilistää,
koko päivä huokuu suvea,
on liian kaunis maailma.
Ja juosten, hyppien, huutaen
tavoitat äitisi suloisen.
Ja sinua, lapsivainajaa,
hymyillen äitisi taluttaa.
Hän nauraa kanssasi ihanasti
kun menette lehmitarhaan asti.
Ei muuta sitten. Hämärässä
nyt istut tuvassa, Lindblad, tässä.
lauantai 30. lokakuuta 2010
Vielä on lokakuu,
ja kirjaan tähän aikaisempien syksyrunojen - Keatsin englanninkielisen ja Rilken saksankielisen - lisäksi ranskankielisenkin, niin alkaa olla koossa koko Euroopan syksy. Tämän runon kirjoittaja on Paul Verlaine (1844-1896), ja nimi Chanson d'Automne, Yrjö Kaijärven suomentamana Syyslaulu.
Les saglots longs
Des violons
De l'automne
Blessent mon coeur
D'une langueur
Monotone.
Tout suffocant
Et blême, quand
Sonne l'heure,
Je me souviens
Des jours anciens
Et je pleure;
Et je m'en vais
Au vent mauvais
Qui m'emporte
Deçà, delà,
Pareil à la
Feuille morte.
Niin nyyhkien
syysviulujen
soi ääni,
se haavoittaa,
vain pitkittää
ikävääni.
Jo kalveten
menehtyen:
häipyneitä
päiviä hetki toi,
en estää voi
kyyneleitä.
Syystuuli vie
jo minut, tie
minne ehti? -
vie pyörteihin
kuin olisin
kuollut lehti.
Seuraavan linkin takana on mielenkiintoista pohdintaa tämän runon kääntämisestä ranskasta englantiin: http://www.textetc.com/workshop/wt-verlaine-1.html
On ollut lämpimiä, sumuisia päiviä, mutta välillä tulee aurinko esiin, eikä mikään vedä vertoja myöhäissyksyn auringonpaisteelle.
Les saglots longs
Des violons
De l'automne
Blessent mon coeur
D'une langueur
Monotone.
Tout suffocant
Et blême, quand
Sonne l'heure,
Je me souviens
Des jours anciens
Et je pleure;
Et je m'en vais
Au vent mauvais
Qui m'emporte
Deçà, delà,
Pareil à la
Feuille morte.
Niin nyyhkien
syysviulujen
soi ääni,
se haavoittaa,
vain pitkittää
ikävääni.
Jo kalveten
menehtyen:
häipyneitä
päiviä hetki toi,
en estää voi
kyyneleitä.
Syystuuli vie
jo minut, tie
minne ehti? -
vie pyörteihin
kuin olisin
kuollut lehti.
Seuraavan linkin takana on mielenkiintoista pohdintaa tämän runon kääntämisestä ranskasta englantiin: http://www.textetc.com/workshop/wt-verlaine-1.html
On ollut lämpimiä, sumuisia päiviä, mutta välillä tulee aurinko esiin, eikä mikään vedä vertoja myöhäissyksyn auringonpaisteelle.
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Tämä syksy
on mennyt kuin siivin. Lehdetkin lähtivät jo puista, ja isot lintuparvet söivät pihlajat parissa päivässä tyhjiksi marjoista. Tässä pari runoa, ennen kuin tämä syksy loppuu kokonaan:
SUURI SYKSY
Kuinka on armas elää
syksyä suurta, loistavaa!
Uhkuu hämärä metsä
valoa ruskeaa.
Näin ei koskaan toiste
loimua latvat koivujen,
ei ole ilmojen loiste
yhtä jäätyvänsininen,
punerra pihlajapuuni
kristallimarjoin kiiltävin -
oi, minun kaunein kuuni
ei tule takaisin!
Taivaan kattavat illoin
pilvet kalpeanpunervat,
paistavat kauniin Lunan
hiukset vaaleat.
Hymyn hän kuulaan valaa
lävitse vaahteran oksien,
joista jo huomenna salaa
irtoo lehti punainen.
Oi, miten kankaalla kiitää
syksyn mahtava sivellin!
Oi, miten aikani liitää -
ei tule takaisin!
(Aale Tynni, Vesilintu, 1940.)
LOKAKUUN YÖSSÄ
Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!
Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viiaktteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.
Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.
(Kaarlo Sarkia, Maisema.)
SUURI SYKSY
Kuinka on armas elää
syksyä suurta, loistavaa!
Uhkuu hämärä metsä
valoa ruskeaa.
Näin ei koskaan toiste
loimua latvat koivujen,
ei ole ilmojen loiste
yhtä jäätyvänsininen,
punerra pihlajapuuni
kristallimarjoin kiiltävin -
oi, minun kaunein kuuni
ei tule takaisin!
Taivaan kattavat illoin
pilvet kalpeanpunervat,
paistavat kauniin Lunan
hiukset vaaleat.
Hymyn hän kuulaan valaa
lävitse vaahteran oksien,
joista jo huomenna salaa
irtoo lehti punainen.
Oi, miten kankaalla kiitää
syksyn mahtava sivellin!
Oi, miten aikani liitää -
ei tule takaisin!
(Aale Tynni, Vesilintu, 1940.)
LOKAKUUN YÖSSÄ
Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!
Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viiaktteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.
Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.
(Kaarlo Sarkia, Maisema.)
lauantai 25. syyskuuta 2010
Kuukausi
on vierähtänyt kiireen keskellä. Tänään on ollut ehkä koko vuoden kaunein päivä. Niinpä kirjoitankin tähän toisen syysrunoklassikon, tällä kertaa saksankielisen. Runo on kirjoitettu Pariisissa 108 vuotta sitten, ja runoilija on Rainer Maria Rilke (1875-1926). Esitän tässä alkuperäisen lisäksi kaksi tunnettua suomennosta. Olen itsekin suomentanut tämän runon, ja esitän sen tällä palstalla, kunhan löydän sen paperipinojeni joukosta.
Herbsttag
Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr groß.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren laß die Winde los.
Befiehl den letzten Früchten voll zu sein;
gieb ihnen noch zwei südlichere Tage,
dränge sie zur Vollendung hin und jage
die letzte Süße in den schweren Wein.
Wer jetzt kein Haus hat, baur sich keines mehr.
Wer jetzt allein ist, wird es lange bleiben,
wird wachen, lesen, lange Briefe schreiben
und wird in den Alleen hin und her
unruhig wandern, wenn die Blätter treiben.
Seuraavassa lapsesta asti Rilkeä ihailleen Aila Meriluodon suomennos, jonka perusteella minäkin jo aivan nuorena liityin Rilken ihailijoihin:
Syyspäivä
On aika, Herra. Suuren suven näin.
Aurinkokelloihin nyt varjos heitä
ja niityt peitä hurjin tuulispäin.
Ja hedelmille sano: kypsykää!
Suo niille kaksi päivää eteläistä.
ja viime makeus niin nouskoon näistä
raskaaseen viiniin, joka kimmeltää.
Ken yksin nyt on, kauan olla saa.
Ei rakenna, ken taloa on vailla.
Vain valvoo, lueksii, kun syys on mailla,
pitkiä kirjeitä vain kirjoittaa
ja harhaa irtautuneen lehden lailla.
Ja tässä uudempi, joka on Eve Kuisminin käsialaa:
Syyspäivä
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Pakota jo hedelmät, viimeisetkin kypsymään!
Niille vielä kaksi hellepäivää suo,
valmistumaan kiirehdi, ja lämmössä luo
viimehetken makeus viiniin väkevään.
Ken nyt on vailla taloa, ei enää rakenna.
Ken nyt on yksin, pitkään olla saa,
hän valvooo, lukee, kirjeitänsä kirjoittaa
ja pitkin puistokatuja,
leijaillessa lehtien, rauhatta vaeltaa.
Ehti tulla talvi ja tammikuukin kulua melkein loppuun, ennen kuin nyt kirjoitan tähän lupaamani oman suomennokseni. Mutta tuleehan niitä syksyjä, usein.
Syyspäivä
On aika, Herra. Kesä valmis on.
Aurinkokelloon varjosi jo heitä,
ja päästä tuulet ylle vainion.
Ja jälkisato käske kypsymään.
Suo tuulla kaksi päivää etelästä,
yllytä, kunnes tihkuu hedelmästä
makeus kaikki viiniin väkevään.
Ei taloton voi enää rakentaa.
Kauan saa yksin olla yksinäinen,
lukien, kirjeitänsä kirjoitellen,
rauhatta puistoteitä vaeltaa,
kun lehtiä vie tuuli kahahdellen.
Herbsttag
Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr groß.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren laß die Winde los.
Befiehl den letzten Früchten voll zu sein;
gieb ihnen noch zwei südlichere Tage,
dränge sie zur Vollendung hin und jage
die letzte Süße in den schweren Wein.
Wer jetzt kein Haus hat, baur sich keines mehr.
Wer jetzt allein ist, wird es lange bleiben,
wird wachen, lesen, lange Briefe schreiben
und wird in den Alleen hin und her
unruhig wandern, wenn die Blätter treiben.
Seuraavassa lapsesta asti Rilkeä ihailleen Aila Meriluodon suomennos, jonka perusteella minäkin jo aivan nuorena liityin Rilken ihailijoihin:
Syyspäivä
On aika, Herra. Suuren suven näin.
Aurinkokelloihin nyt varjos heitä
ja niityt peitä hurjin tuulispäin.
Ja hedelmille sano: kypsykää!
Suo niille kaksi päivää eteläistä.
ja viime makeus niin nouskoon näistä
raskaaseen viiniin, joka kimmeltää.
Ken yksin nyt on, kauan olla saa.
Ei rakenna, ken taloa on vailla.
Vain valvoo, lueksii, kun syys on mailla,
pitkiä kirjeitä vain kirjoittaa
ja harhaa irtautuneen lehden lailla.
Ja tässä uudempi, joka on Eve Kuisminin käsialaa:
Syyspäivä
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Pakota jo hedelmät, viimeisetkin kypsymään!
Niille vielä kaksi hellepäivää suo,
valmistumaan kiirehdi, ja lämmössä luo
viimehetken makeus viiniin väkevään.
Ken nyt on vailla taloa, ei enää rakenna.
Ken nyt on yksin, pitkään olla saa,
hän valvooo, lukee, kirjeitänsä kirjoittaa
ja pitkin puistokatuja,
leijaillessa lehtien, rauhatta vaeltaa.
Ehti tulla talvi ja tammikuukin kulua melkein loppuun, ennen kuin nyt kirjoitan tähän lupaamani oman suomennokseni. Mutta tuleehan niitä syksyjä, usein.
Syyspäivä
On aika, Herra. Kesä valmis on.
Aurinkokelloon varjosi jo heitä,
ja päästä tuulet ylle vainion.
Ja jälkisato käske kypsymään.
Suo tuulla kaksi päivää etelästä,
yllytä, kunnes tihkuu hedelmästä
makeus kaikki viiniin väkevään.
Ei taloton voi enää rakentaa.
Kauan saa yksin olla yksinäinen,
lukien, kirjeitänsä kirjoitellen,
rauhatta puistoteitä vaeltaa,
kun lehtiä vie tuuli kahahdellen.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Tänä aamuna
koko maisema oli sankan sumun peitossa. Se toi mieleen toisen maailmankirjallisuuden syksyaiheisista lempirunoistani, John Keatsin (1795-1821) "To Autumn". Runo on ilmestynyt suomeksi ensi kertaa jo vuonna 1917. John Keats, joka kuoli vain 25-vuotiaana tuberkuloosiin, on kuitenkin ollut suhteellisen tuntematon suomalaiselle lukijakunnalle, kunnes tänä vuonna hänen kirjeisiinsä perustuva elokuva "Yön kirkas tähti" on tuonut hänelle paljon kuuluisuutta.
Runo "To Autumn" on erittäin tunnettu ja tunnustettu, syystäkin. Sitä on sanottu jopa virheettömimmäksi englanninkieliseksi runoksi.
TO AUTUMN
Season of mists and mellow fruitfulness,
Close bosom-friend of the maturing sun;
Conspiring with him how to load and bless
With fruit the vines that round the thatch-eves run;
To bend with apples the moss’d cottage-trees,
And fill all fruit with ripeness to the core;
To swell the gourd, and plump the hazel shells
With a sweet kernel; to set budding more,
And still more, later flowers for the bees,
Until they think warm days will never cease,
For Summer has o’er-brimm’d their clammy cells.
Who hath not seen thee oft amid thy store?
Sometimes whoever seeks abroad may find
Thee sitting careless on a granary floor,
Thy hair soft-lifted by the winnowing wind;
Or on a half-reap’d furrow sound asleep,
Drows’d with the fume of poppies, while thy hook
Spares the next swath and all its twined flowers:
And sometimes like a gleaner thou dost keep
Steady thy laden head across a brook;
Or by a cyder-press, with patient look,
Thou watchest the last oozings hours by hours.
Where are the songs of Spring? Ay, where are they?
Think not of them, thou hast thy music too,—
While barred clouds bloom the soft-dying day,
And touch the stubble plains with rosy hue;
Then in a wailful choir the small gnats mourn
Among the river sallows, borne aloft
Or sinking as the light wind lives or dies;
And full-grown lambs loud bleat from hilly bourn;
Hedge-crickets sing; and now with treble soft
The red-breast whistles from a garden-croft;
And gathering swallows twitter in the skies.
Seuraavana runon lähes sata vuotta vanha suomennos. Suomentaja on Jaakko Tuomikoski,
ja se on ilmestynyt pienessä Keatsin suomennoskokoelmassa Runoelmia:
SYKSYLLE.
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiisi ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.
Miss' on nyt kevään laulut - miss' on ne?
Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi, ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.
Ja tässä Leevi Lehdon suomennos:
SYKSYLLE
Sä aika sumujen ja satoisuuden,
uskottu kypsyttävän auringon:
kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,
rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,
omenoin painat oksaa sammaleista,
ydintä myöten kaiken kypsennät,
kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin
sydämin makein täytät - lisää yllytät
nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,
ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,
kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.
Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?
Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:
istuksit huoletonna aitan lattialla,
tukkaasi tuuli varoin sormeilee,
tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan
- unikon huumaamana kai - ja viikattees
seuraavan lakeen säästää kukkineen,
tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,
sä puron poikki suuntaat askelees,
tai viininpuristimeen katsees, sees,
tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.
Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?
Sä mitä niistä, on sävel oma sulla
kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin
ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,
kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,
kohoten joenvarren pajuin alta,
vaipuen taas kun viri vaimenee,
ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,
ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.
Joskus vielä minäkin teen oman versioni syksylle.
Kesä jatkuu, kesä, mutta aitan ovella istuksii jo syksy koko ihanuudessaan.
Runo "To Autumn" on erittäin tunnettu ja tunnustettu, syystäkin. Sitä on sanottu jopa virheettömimmäksi englanninkieliseksi runoksi.
TO AUTUMN
Season of mists and mellow fruitfulness,
Close bosom-friend of the maturing sun;
Conspiring with him how to load and bless
With fruit the vines that round the thatch-eves run;
To bend with apples the moss’d cottage-trees,
And fill all fruit with ripeness to the core;
To swell the gourd, and plump the hazel shells
With a sweet kernel; to set budding more,
And still more, later flowers for the bees,
Until they think warm days will never cease,
For Summer has o’er-brimm’d their clammy cells.
Who hath not seen thee oft amid thy store?
Sometimes whoever seeks abroad may find
Thee sitting careless on a granary floor,
Thy hair soft-lifted by the winnowing wind;
Or on a half-reap’d furrow sound asleep,
Drows’d with the fume of poppies, while thy hook
Spares the next swath and all its twined flowers:
And sometimes like a gleaner thou dost keep
Steady thy laden head across a brook;
Or by a cyder-press, with patient look,
Thou watchest the last oozings hours by hours.
Where are the songs of Spring? Ay, where are they?
Think not of them, thou hast thy music too,—
While barred clouds bloom the soft-dying day,
And touch the stubble plains with rosy hue;
Then in a wailful choir the small gnats mourn
Among the river sallows, borne aloft
Or sinking as the light wind lives or dies;
And full-grown lambs loud bleat from hilly bourn;
Hedge-crickets sing; and now with treble soft
The red-breast whistles from a garden-croft;
And gathering swallows twitter in the skies.
Seuraavana runon lähes sata vuotta vanha suomennos. Suomentaja on Jaakko Tuomikoski,
ja se on ilmestynyt pienessä Keatsin suomennoskokoelmassa Runoelmia:
SYKSYLLE.
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiisi ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.
Miss' on nyt kevään laulut - miss' on ne?
Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi, ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.
Ja tässä Leevi Lehdon suomennos:
SYKSYLLE
Sä aika sumujen ja satoisuuden,
uskottu kypsyttävän auringon:
kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,
rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,
omenoin painat oksaa sammaleista,
ydintä myöten kaiken kypsennät,
kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin
sydämin makein täytät - lisää yllytät
nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,
ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,
kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.
Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?
Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:
istuksit huoletonna aitan lattialla,
tukkaasi tuuli varoin sormeilee,
tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan
- unikon huumaamana kai - ja viikattees
seuraavan lakeen säästää kukkineen,
tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,
sä puron poikki suuntaat askelees,
tai viininpuristimeen katsees, sees,
tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.
Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?
Sä mitä niistä, on sävel oma sulla
kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin
ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,
kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,
kohoten joenvarren pajuin alta,
vaipuen taas kun viri vaimenee,
ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,
ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.
Joskus vielä minäkin teen oman versioni syksylle.
Kesä jatkuu, kesä, mutta aitan ovella istuksii jo syksy koko ihanuudessaan.
perjantai 20. elokuuta 2010
Yöt ovat
pimentyneet ja pidentyneet. Helle on poissa, viime yönä oli melkein pakkanen. Ja taivaalla kirkkaat tähdet. Tuli mieleen Aaro Hellaakosken
ENSIMMÄINEN TÄHTI
Keltaisen-kipeät
ulpukat veen.
Helinä kaislojen
kanteleen.
Korennon leikki
ja surviaisen
keinuvaisen.
Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.
ENSIMMÄINEN TÄHTI
Keltaisen-kipeät
ulpukat veen.
Helinä kaislojen
kanteleen.
Korennon leikki
ja surviaisen
keinuvaisen.
Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.
maanantai 16. elokuuta 2010
Tämä aamu
oli juuri sellainen - vino auringonpaiste, ensimmäinen aavistus viileydestä, tiellä parveilevat koululaiset - että on pakko kirjoittaa V.A. Koskenniemen klassikko
KOULUTIE
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko torneineen.
Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.
Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on.
Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzen.
Ja koulun aitaa vasten
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain, kaukana aivan
elo ihana odottaa. -
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti
myös koululainen lie?
Runo uhkuu nykyajalle vierasta paatosta, mutta herättää myös haikeita kysymyksiä: Onko nykyisillä koulupojilla samanlaisia tuntemuksia? Eivät kai haaveet ja ihanteellisuus ole haihtuneet? Miksi kaikki tuntuu olevan p-stä ja v-ttavan? Ihailevatko pojat yhä vanhaa rehtoria, kirjoittavatko runoja puistonpenkillä? Tuntevatko tämän päivän nuoret, että heitä odottaa ihana elämä? Jos ei, niin miksi?
KOULUTIE
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko torneineen.
Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.
Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on.
Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzen.
Ja koulun aitaa vasten
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain, kaukana aivan
elo ihana odottaa. -
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti
myös koululainen lie?
Runo uhkuu nykyajalle vierasta paatosta, mutta herättää myös haikeita kysymyksiä: Onko nykyisillä koulupojilla samanlaisia tuntemuksia? Eivät kai haaveet ja ihanteellisuus ole haihtuneet? Miksi kaikki tuntuu olevan p-stä ja v-ttavan? Ihailevatko pojat yhä vanhaa rehtoria, kirjoittavatko runoja puistonpenkillä? Tuntevatko tämän päivän nuoret, että heitä odottaa ihana elämä? Jos ei, niin miksi?
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Hautausmaalla
on tullut käytyä näinä helleviikkoina tavallista useammin. Kauniisti kukoistaa Puolimatkan hautausmaa kuivuudesta huolimatta, mutta aina löytyy niitä hautoja, joiden istutukset ovat kastelun tarpeessa. Tuntuu mukavalta antaa janoiselle kukkaselle vettä ohi kulkiessaan.
Puolimatkassa lepää suuri osa sukuani. Äiti, äidin vanhemmat ja veli, äidin isän vanhemmat ja neljä heidän lapsistaan, äidin äidin äiti ja useita hänen lapsistaan. Tänään löysin isoäitini 26-vuotiaana kuolleen veljen Eevertin haudan. Samassa haudassa lepäävät hänen parin kuukauden vanhana kuollut poikansa, vaimonsa ja tämän toinen mies. Rutikuivalla haudalla sinnitteli pikkuinen annansilmä. Kastelin sen, ja tästä lähtien se hauta kuuluu kierrokseeni.
Kaarlo Sarkia runoili kalmistotiestä, jonka minä aina kuvittelen johtavan Hietanimen hautausmaalle. Minäkin asuin vuosia varrella kadun, joka vei Hietanimen hautausmaan portille, ja tämä runo herättää monia muistoja:
Kalmistotiellä
Nyt syttyvät lyhdyt,
sävel malminen soi hämärään.
Joki, mereen nyt yhdyt,
kuka liet, näet matkasi pään.
Huminoivat kellot,
meri keinuttaa sua lastaan.
Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
elonvirtaani vastaan ...
Kumahdellen ne kellot
näin laulavat: Yö hämärtäy,
tuleentuvat pellot
ja viljassa viikate käy.
Joka päivä ne soivat
majanmuuttoa ihmisen erään.
Valon nähdä mun silmäni voivat,
minä aamuun herään ...
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie -
oi sieluni, siellä
alabasterilinnassa runon,
unelmissasi kalmistotiellä
hyvä viipyä sun on.
Sua tutkaimet surun
ovat viiltävät kiduttaneet.
Häly turhuuden turun,
ivanaurut sun on repineet.
Sinä näit kataluuden,
jota maassa et olevan tiennyt.
Ah, pitoihin en mataluuden
sua enää ma vie nyt!
Huminoivat kellot
ihanuutta jo määränpään.
Meri, vastaani vellot,
sinut kauan jo kuulin, sun nään.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille johtaa.
Paratiisina lapsuuden sadun
se mun silmiini hohtaa.
On suuri se hetki,
se tuokio kuvaamaton,
tämä harharetki,
odysseia kun päättyvä on.
Jää seireenisaaret,
jää likaiset kaupunkinne.
Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie.
Jo nyt, sieluni, luovu
elon maljasta. Vain unet, runo
ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
eroseppeles puno.
Nyt toimita talos,
on hetki se tuntematon,
jona sammuva valos,
elonkynttiläs suitseva on,
joka silmäsi peilin
iäks peittää verholla luomen,
saves rikkoo, hauraan leilin -
kukaties se on huomen?
Nimes elämän tauluun
jää hetkisen vain mitatun.
Nyt puhjeta lauluun,
oi sieluni, on osas sun,
osas ihmeellinen,
kun ennen lepoa mullan
näet ilmojen kuultavan sinen
ja pilvien kullan.
Kokonaan hautausmaalle sijoittuu amerikkalaisen runoilijan Edgar Lee Mastersin (1869-1950) runokokoelma Spoon River antologia. Jokainen runo on vainajan itse kertoma elämäntarina. Näistä 244 runosta valitsin tähän Lucinda Matlockin tarinan:
207. Lucinda Matlock
I WENT to the dances at Chandlerville,
And played snap-out at Winchester.
One time we changed partners,
Driving home in the moonlight of middle June,
And then I found Davis.
We were married and lived together for seventy years,
Enjoying, working, raising the twelve children,
Eight of whom we lost
Ere I had reached the age of sixty.
I spun, I wove, I kept the house, I nursed the sick,
I made the garden, and for holiday
Rambled over the fields where sang the larks,
And by Spoon River gathering many a shell,
And many a flower and medicinal weed—
Shouting to the wooded hills, singing to the green valleys.
At ninety-six I had lived enough, that is all,
And passed to a sweet repose.
What is this I hear of sorrow and weariness,
Anger, discontent and drooping hopes?
Degenerate sons and daughters,
Life is too strong for you—
It takes life to love Life.
Ja tässä Arvo Turtiaisen suomennos:
Lucinda Matlock
Kävin tansseissa Chandlervillessä;
leikimme viimeistä paria Winchesterissä.
kerran vaihdoimme paria
kotimatkalla keskikesän kuutamossa -
ja niin löysin Davidin.
Menimme naimisiin
ja elimme yhdessä
seitsemänkymmenä vuotta,
iloiten, tehden työtä, kasvattaen kaksitoista lasta,
joista menetimme kahdeksan
ennen kuin täytin kuusikymmentä.
Minä kudoin, minä kehräsin,
minä huolehdin taloudesta ja hoidin sairaita,
minä pidin puutarhan kunnossa, ja pyhäpäivinä
vaeltelin leivosten laulua helisevillä kedoilla
ja Spoon-virran rannoilla
näkinkenkiä, kukkia ja lääkekasveja keräillen -
huhulin metsäisillä rinteillä, laulelin vihreissä laaksoissa.
Yhdeksänkymmenen ikäisenä tunsin eläneeni tarpeeksi -
ja siinä onkin kyllin
siirtyä suloiseen lepoon.
Mitä on kuulemani puhe
surusta ja väsymyksestä,
vihasta, tyytymättömyydestä ja pettyneistä toiveista?
Te heikentyneet pojat ja tyttäret,
elämä on liian väkevä teille -
elämää rakastetaan eläen.
Puolimatkassa lepää suuri osa sukuani. Äiti, äidin vanhemmat ja veli, äidin isän vanhemmat ja neljä heidän lapsistaan, äidin äidin äiti ja useita hänen lapsistaan. Tänään löysin isoäitini 26-vuotiaana kuolleen veljen Eevertin haudan. Samassa haudassa lepäävät hänen parin kuukauden vanhana kuollut poikansa, vaimonsa ja tämän toinen mies. Rutikuivalla haudalla sinnitteli pikkuinen annansilmä. Kastelin sen, ja tästä lähtien se hauta kuuluu kierrokseeni.
Kaarlo Sarkia runoili kalmistotiestä, jonka minä aina kuvittelen johtavan Hietanimen hautausmaalle. Minäkin asuin vuosia varrella kadun, joka vei Hietanimen hautausmaan portille, ja tämä runo herättää monia muistoja:
Kalmistotiellä
Nyt syttyvät lyhdyt,
sävel malminen soi hämärään.
Joki, mereen nyt yhdyt,
kuka liet, näet matkasi pään.
Huminoivat kellot,
meri keinuttaa sua lastaan.
Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
elonvirtaani vastaan ...
Kumahdellen ne kellot
näin laulavat: Yö hämärtäy,
tuleentuvat pellot
ja viljassa viikate käy.
Joka päivä ne soivat
majanmuuttoa ihmisen erään.
Valon nähdä mun silmäni voivat,
minä aamuun herään ...
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie -
oi sieluni, siellä
alabasterilinnassa runon,
unelmissasi kalmistotiellä
hyvä viipyä sun on.
Sua tutkaimet surun
ovat viiltävät kiduttaneet.
Häly turhuuden turun,
ivanaurut sun on repineet.
Sinä näit kataluuden,
jota maassa et olevan tiennyt.
Ah, pitoihin en mataluuden
sua enää ma vie nyt!
Huminoivat kellot
ihanuutta jo määränpään.
Meri, vastaani vellot,
sinut kauan jo kuulin, sun nään.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille johtaa.
Paratiisina lapsuuden sadun
se mun silmiini hohtaa.
On suuri se hetki,
se tuokio kuvaamaton,
tämä harharetki,
odysseia kun päättyvä on.
Jää seireenisaaret,
jää likaiset kaupunkinne.
Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie.
Jo nyt, sieluni, luovu
elon maljasta. Vain unet, runo
ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
eroseppeles puno.
Nyt toimita talos,
on hetki se tuntematon,
jona sammuva valos,
elonkynttiläs suitseva on,
joka silmäsi peilin
iäks peittää verholla luomen,
saves rikkoo, hauraan leilin -
kukaties se on huomen?
Nimes elämän tauluun
jää hetkisen vain mitatun.
Nyt puhjeta lauluun,
oi sieluni, on osas sun,
osas ihmeellinen,
kun ennen lepoa mullan
näet ilmojen kuultavan sinen
ja pilvien kullan.
Kokonaan hautausmaalle sijoittuu amerikkalaisen runoilijan Edgar Lee Mastersin (1869-1950) runokokoelma Spoon River antologia. Jokainen runo on vainajan itse kertoma elämäntarina. Näistä 244 runosta valitsin tähän Lucinda Matlockin tarinan:
207. Lucinda Matlock
I WENT to the dances at Chandlerville,
And played snap-out at Winchester.
One time we changed partners,
Driving home in the moonlight of middle June,
And then I found Davis.
We were married and lived together for seventy years,
Enjoying, working, raising the twelve children,
Eight of whom we lost
Ere I had reached the age of sixty.
I spun, I wove, I kept the house, I nursed the sick,
I made the garden, and for holiday
Rambled over the fields where sang the larks,
And by Spoon River gathering many a shell,
And many a flower and medicinal weed—
Shouting to the wooded hills, singing to the green valleys.
At ninety-six I had lived enough, that is all,
And passed to a sweet repose.
What is this I hear of sorrow and weariness,
Anger, discontent and drooping hopes?
Degenerate sons and daughters,
Life is too strong for you—
It takes life to love Life.
Ja tässä Arvo Turtiaisen suomennos:
Lucinda Matlock
Kävin tansseissa Chandlervillessä;
leikimme viimeistä paria Winchesterissä.
kerran vaihdoimme paria
kotimatkalla keskikesän kuutamossa -
ja niin löysin Davidin.
Menimme naimisiin
ja elimme yhdessä
seitsemänkymmenä vuotta,
iloiten, tehden työtä, kasvattaen kaksitoista lasta,
joista menetimme kahdeksan
ennen kuin täytin kuusikymmentä.
Minä kudoin, minä kehräsin,
minä huolehdin taloudesta ja hoidin sairaita,
minä pidin puutarhan kunnossa, ja pyhäpäivinä
vaeltelin leivosten laulua helisevillä kedoilla
ja Spoon-virran rannoilla
näkinkenkiä, kukkia ja lääkekasveja keräillen -
huhulin metsäisillä rinteillä, laulelin vihreissä laaksoissa.
Yhdeksänkymmenen ikäisenä tunsin eläneeni tarpeeksi -
ja siinä onkin kyllin
siirtyä suloiseen lepoon.
Mitä on kuulemani puhe
surusta ja väsymyksestä,
vihasta, tyytymättömyydestä ja pettyneistä toiveista?
Te heikentyneet pojat ja tyttäret,
elämä on liian väkevä teille -
elämää rakastetaan eläen.
torstai 15. heinäkuuta 2010
Satoi vihdoinkin,
rankasti mutta lyhyesti. Maa ei kastunut kuin korkeintaan millin syvyydeltä, mutta kastuipa sentään ruohikko. Lisää vettä toivoen kirjoitan tähän P. Mustapään riemukkaan runon
Sammakon virsi sateen aikana
Hyppien, tanssien kuljen
polkua varjoisaa,
polkua metsän halki,
polkua metsän taa,
niitylle huikaisevalle
kurjenpolvien,
niitylle härjänsilmäin,
varsankellojen.
Autuas, autuas ilta,
autuas ilta nyt on.
Päivällä paahtava helle,
autere auringon
yllä janoisten kukkain,
harmajain-valkeain,
kalvaitten härjänsilmäin,
kellojen kumartuvain -
vaan nyt pilvistä vesi
tihkuu ja salama lyö -
autuas, autuas ilta,
onnellisuuden yö.
Kosteus vyöttää niityn
mättäät raukeat,
lammikko alhossa kiiluu,
puroset porisevat.
Lammikko alhossa kiiluu
vettä virkistävää!
Täyttynyt toiveuni,
kelpaa hengittää!
Elämänlähteelle, veljet,
sirkka ja mettinen!
Vedelle simaiselle
viritän ylistyksen.
Rypien, ryypäten vettä
kasteenraikasta, näin
vedessä simaisessa
villisti temmeltäin
persoonallisen virren,
sammakon virren teen.
veljet, alusta jälleen,
veljet, uudelleen!
Hyppien, tanssien kuljen etc.
Ihminen tarvitsee samaa mitä kukat ja sammakotkin - aurinkoa ja vettä ja vähän multaa.
Sammakon virrestä en tiedä, mutta Mustapään tuotantoa on käännetty englanniksi, espanjaksi, norjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi, unkariksi, vietnamiksi ja viroksi.
Sammakon virsi sateen aikana
Hyppien, tanssien kuljen
polkua varjoisaa,
polkua metsän halki,
polkua metsän taa,
niitylle huikaisevalle
kurjenpolvien,
niitylle härjänsilmäin,
varsankellojen.
Autuas, autuas ilta,
autuas ilta nyt on.
Päivällä paahtava helle,
autere auringon
yllä janoisten kukkain,
harmajain-valkeain,
kalvaitten härjänsilmäin,
kellojen kumartuvain -
vaan nyt pilvistä vesi
tihkuu ja salama lyö -
autuas, autuas ilta,
onnellisuuden yö.
Kosteus vyöttää niityn
mättäät raukeat,
lammikko alhossa kiiluu,
puroset porisevat.
Lammikko alhossa kiiluu
vettä virkistävää!
Täyttynyt toiveuni,
kelpaa hengittää!
Elämänlähteelle, veljet,
sirkka ja mettinen!
Vedelle simaiselle
viritän ylistyksen.
Rypien, ryypäten vettä
kasteenraikasta, näin
vedessä simaisessa
villisti temmeltäin
persoonallisen virren,
sammakon virren teen.
veljet, alusta jälleen,
veljet, uudelleen!
Hyppien, tanssien kuljen etc.
Ihminen tarvitsee samaa mitä kukat ja sammakotkin - aurinkoa ja vettä ja vähän multaa.
Sammakon virrestä en tiedä, mutta Mustapään tuotantoa on käännetty englanniksi, espanjaksi, norjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi, unkariksi, vietnamiksi ja viroksi.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Helle
on Suomessa sen verran harvinaista herkkua, että siitä ei ole kirjoitettu täällä kovin monta runoakaan. Jos onkin, niissä on mukana vesielementti antamassa virvoitusta.
Tämänviikkoisen tukahduttava helteen tunnelmissa siteeraan ranskalaisen runoilijan Charles Leconte de Lislen (1818-1894) runoa Midi, jonka Kaarlo Sarkia on suomentanut nimellä Keskipäivä.
MIDI
Midi, Roi des étés, épandu sur la plaine,
Tombe en nappes d'argent des hauteurs du ciel bleu.
Tout se tait. L'air flamboie et brûle sans haleine ;
La Terre est assoupie en sa robe de feu.
L'étendue est immense, et les champs n'ont point d'ombre,
Et la source est tarie où buvaient les troupeaux ;
La lointaine forêt, dont la lisière est sombre,
Dort là-bas, immobile, en un pesant repos.
Seuls, les grands blés mûris, tels qu'une mer dorée,
Se déroulent au loin, dédaigneux du sommeil ;
Pacifiques enfants de la Terre sacrée,
Ils épuisent sans peur la coupe du Soleil.
Parfois, comme un soupir de leur âme brûlante,
Du sein des épis lourds qui murmurent entre eux,
Une ondulation majestueuse et lente
S'éveille, et va mourir à l'horizon poudreux.
Non loin, quelques boeufs blancs, couchés parmi les herbes,
Bavent avec lenteur sur leurs fanons épais,
Et suivent de leurs yeux languissants et superbes
Le songe intérieur qu'ils n'achèvent jamais.
Homme, si, le coeur plein de joie ou d'amertume,
Tu passais vers midi dans les champs radieux,
Fuis ! la Nature est vide et le Soleil consume :
Rien n'est vivant ici, rien n'est triste ou joyeux.
Mais si, désabusé des larmes et du rire,
Altéré de l'oubli de ce monde agité,Tu veux,
ne sachant plus pardonner ou maudire,
Goûter une suprême et morne volupté,Viens !
Le Soleil te parle en paroles sublimes ;
Dans sa flamme implacable absorbe-toi sans fin ;
Et retourne à pas lents vers les cités infimes,
Le coeur trempé sept fois dans le Néant divin.
KESKIPÄIVÄ
Sinitaivaalta hopeavaipassa keskipäivä
yli tasangon laskee, suvien kuningas.
On tyyntä. Helteistä ilmaa pilven häivä
ei viilennä. Mailla on rauha unelias.
On lakeus rannaton, kentät varjottomat.
Syvä lähde, karjan juottaja, ehtynyt on.
Ja metsässä etäisessä puitten lomat
uni täyttää kuolemanraskas, liikkumaton.
Nisu kypsynyt, unta kaihtaen, niinkuin kullan,
meren keltaisen, raskaan latvansa aallota suo.
Tähät, lapset rauhalliset siunatun mullan,
ne arkailematta auringon maljasta juo.
Tähät keskenänsä kahisevat hiljaa.
Vähän väliä niinkuin huokaus kuumuuteen
hidas, mahtava laine kulkee pitkin viljaa
näköpiirin viimein sammuen autereen.
Lähiniityllä härkäpari valkokylki
kedon ruohoon märehtimään vaipunut on.
Suupielistä vitkaan häppäälle valuu sylki,
uni ylpeissä silmissä päilyy loputon.
Jos alle keskipäivän auderkaton
satut, ihminen, tunteva iloa, ikävää,
mene, pakene! Luonto on tyhjä, liikkumaton,
suru, riemu on rauennut, ei ole elämää.
Mut jos taas itkun ja naurun harhan nähden
et enää vihata saata, et rakastaa,
jos janoat unhoa tyhjän melskeen tähden
ja isoat ylhäistä, synkkää hekkumaa,
tule: Aurinko puhuu sinulle kieltä liekin.
Sula paloon tunteettomaan kaikkines.
Ties alhaiseen jos kaupunkiin taas viekin,
jumaltyhjyyteen olet kastanut sydämes.
Taas kerran ihailen elämänikäisen lempirunoilijani Kaarlo Sarkian neroutta myös runouden kääntäjänä. Toivottavasti nuorempi polvikin tutustuu hänen työhönsä. Tulee samalla Ranskan runous tutummaksi. Itse asiassa akateemikko Leconte de Lislen tuotantoa on tietääkseni suomentanut Kaarlo Sarkian lisäksi ainoastaan Aale Tynni yhden runon verran.
Runon viimeinen säe, johon mielestäni koko runo kulminoituu, jää askarruttamaan: alkutekstin mukaan sydän on kastautunut seitsemän kertaa jumalaiseen olemattomuuteen. Viittaako se mahdollisesti Vanhan testamentin kertomukseen sotapäällikkö Naamanista, joka profeetta Elisan ohjeen mukaan kastautui seitsemän kertaa Jordanissa ja parani siten spitaalista (2. Kun. 5:1-13)? Vihjaako runo, että keskipäivän helle parantaa? Mistä ja millaiseksi? Minun pitäisi se tietää vietettyäni tänäänkin keskipäivän rannalla, hiekalla, helteessä ja auringonpaisteessa.
Tämänviikkoisen tukahduttava helteen tunnelmissa siteeraan ranskalaisen runoilijan Charles Leconte de Lislen (1818-1894) runoa Midi, jonka Kaarlo Sarkia on suomentanut nimellä Keskipäivä.
MIDI
Midi, Roi des étés, épandu sur la plaine,
Tombe en nappes d'argent des hauteurs du ciel bleu.
Tout se tait. L'air flamboie et brûle sans haleine ;
La Terre est assoupie en sa robe de feu.
L'étendue est immense, et les champs n'ont point d'ombre,
Et la source est tarie où buvaient les troupeaux ;
La lointaine forêt, dont la lisière est sombre,
Dort là-bas, immobile, en un pesant repos.
Seuls, les grands blés mûris, tels qu'une mer dorée,
Se déroulent au loin, dédaigneux du sommeil ;
Pacifiques enfants de la Terre sacrée,
Ils épuisent sans peur la coupe du Soleil.
Parfois, comme un soupir de leur âme brûlante,
Du sein des épis lourds qui murmurent entre eux,
Une ondulation majestueuse et lente
S'éveille, et va mourir à l'horizon poudreux.
Non loin, quelques boeufs blancs, couchés parmi les herbes,
Bavent avec lenteur sur leurs fanons épais,
Et suivent de leurs yeux languissants et superbes
Le songe intérieur qu'ils n'achèvent jamais.
Homme, si, le coeur plein de joie ou d'amertume,
Tu passais vers midi dans les champs radieux,
Fuis ! la Nature est vide et le Soleil consume :
Rien n'est vivant ici, rien n'est triste ou joyeux.
Mais si, désabusé des larmes et du rire,
Altéré de l'oubli de ce monde agité,Tu veux,
ne sachant plus pardonner ou maudire,
Goûter une suprême et morne volupté,Viens !
Le Soleil te parle en paroles sublimes ;
Dans sa flamme implacable absorbe-toi sans fin ;
Et retourne à pas lents vers les cités infimes,
Le coeur trempé sept fois dans le Néant divin.
KESKIPÄIVÄ
Sinitaivaalta hopeavaipassa keskipäivä
yli tasangon laskee, suvien kuningas.
On tyyntä. Helteistä ilmaa pilven häivä
ei viilennä. Mailla on rauha unelias.
On lakeus rannaton, kentät varjottomat.
Syvä lähde, karjan juottaja, ehtynyt on.
Ja metsässä etäisessä puitten lomat
uni täyttää kuolemanraskas, liikkumaton.
Nisu kypsynyt, unta kaihtaen, niinkuin kullan,
meren keltaisen, raskaan latvansa aallota suo.
Tähät, lapset rauhalliset siunatun mullan,
ne arkailematta auringon maljasta juo.
Tähät keskenänsä kahisevat hiljaa.
Vähän väliä niinkuin huokaus kuumuuteen
hidas, mahtava laine kulkee pitkin viljaa
näköpiirin viimein sammuen autereen.
Lähiniityllä härkäpari valkokylki
kedon ruohoon märehtimään vaipunut on.
Suupielistä vitkaan häppäälle valuu sylki,
uni ylpeissä silmissä päilyy loputon.
Jos alle keskipäivän auderkaton
satut, ihminen, tunteva iloa, ikävää,
mene, pakene! Luonto on tyhjä, liikkumaton,
suru, riemu on rauennut, ei ole elämää.
Mut jos taas itkun ja naurun harhan nähden
et enää vihata saata, et rakastaa,
jos janoat unhoa tyhjän melskeen tähden
ja isoat ylhäistä, synkkää hekkumaa,
tule: Aurinko puhuu sinulle kieltä liekin.
Sula paloon tunteettomaan kaikkines.
Ties alhaiseen jos kaupunkiin taas viekin,
jumaltyhjyyteen olet kastanut sydämes.
Taas kerran ihailen elämänikäisen lempirunoilijani Kaarlo Sarkian neroutta myös runouden kääntäjänä. Toivottavasti nuorempi polvikin tutustuu hänen työhönsä. Tulee samalla Ranskan runous tutummaksi. Itse asiassa akateemikko Leconte de Lislen tuotantoa on tietääkseni suomentanut Kaarlo Sarkian lisäksi ainoastaan Aale Tynni yhden runon verran.
Runon viimeinen säe, johon mielestäni koko runo kulminoituu, jää askarruttamaan: alkutekstin mukaan sydän on kastautunut seitsemän kertaa jumalaiseen olemattomuuteen. Viittaako se mahdollisesti Vanhan testamentin kertomukseen sotapäällikkö Naamanista, joka profeetta Elisan ohjeen mukaan kastautui seitsemän kertaa Jordanissa ja parani siten spitaalista (2. Kun. 5:1-13)? Vihjaako runo, että keskipäivän helle parantaa? Mistä ja millaiseksi? Minun pitäisi se tietää vietettyäni tänäänkin keskipäivän rannalla, hiekalla, helteessä ja auringonpaisteessa.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Runon ja suven
päivänä, Suomen läähättäessä helleaallon kourissa ja mansikoiden kypsyessä yhdessä yössä, kaadan viileää vettä niskaan Eino Leinon sanoin:
Kun kello seisoo
Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: “Näin on aika maan!”
– ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
– ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Muuttelisin tekstejä hieman: ajan johtajan ei tarvitsisi tietenkään olla mies, mutta miksei mieskin kelpaisi.
Ja toiseksi viimeisen säkeistön viimeinen säe voisi kuulua: "ja jotain aikaan saatu ois". Sitä toivoo, itseltään ja muilta.
Kun kello seisoo
Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: “Näin on aika maan!”
– ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
– ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Muuttelisin tekstejä hieman: ajan johtajan ei tarvitsisi tietenkään olla mies, mutta miksei mieskin kelpaisi.
Ja toiseksi viimeisen säkeistön viimeinen säe voisi kuulua: "ja jotain aikaan saatu ois". Sitä toivoo, itseltään ja muilta.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Tommy Taberman,
valtakunnan moniosaaja, on poissa, ainakin näkyvästä todellisuudestamme.
Mielestäni hänen ansionsa olivat muualla(kin) kuin runouden ohdakkeisilla saroilla, mutta käsittääkseni hän siitä huolimatta tai nimenomaan juuri siksi onnistui koskettamaan monien kansalaisten sydäntä runoillaankin.
Nyt hän sitten tietää sen, mitä me vasta arvelemme. Ties millaisia hänen tämänpäiväiset runonsa ovat.
Älä lepää rauhassa, Tommy, vaan jatka etsimistä ja löytämistä!
Pieni laulu lapsista
Lapsia me olemme loppuun asti
Kynttilät käsissä me kuljemme pimeitä teitä
ja pimeys ympäröi meitä
Hämmennys silmissä me kuljemme totuuden teitä
ja totuus pakenee meitä
Yksin kuljemme kaukana kaikista teistä
eikä kukaan ohjaa meitä
Lapsia me olemme loppuun asti
Odotamme ihmettä, petymme
itkemme ja unohdamme
Kutsumme yhtä yksinäistä hiutaletta talven lumeksi
Lapsia me olemme loppuun asti,
kuljemme kynttilät käsissä,
hämmennys silmissä,
näkemättä tietä liekiltä
Mielestäni hänen ansionsa olivat muualla(kin) kuin runouden ohdakkeisilla saroilla, mutta käsittääkseni hän siitä huolimatta tai nimenomaan juuri siksi onnistui koskettamaan monien kansalaisten sydäntä runoillaankin.
Nyt hän sitten tietää sen, mitä me vasta arvelemme. Ties millaisia hänen tämänpäiväiset runonsa ovat.
Älä lepää rauhassa, Tommy, vaan jatka etsimistä ja löytämistä!
Pieni laulu lapsista
Lapsia me olemme loppuun asti
Kynttilät käsissä me kuljemme pimeitä teitä
ja pimeys ympäröi meitä
Hämmennys silmissä me kuljemme totuuden teitä
ja totuus pakenee meitä
Yksin kuljemme kaukana kaikista teistä
eikä kukaan ohjaa meitä
Lapsia me olemme loppuun asti
Odotamme ihmettä, petymme
itkemme ja unohdamme
Kutsumme yhtä yksinäistä hiutaletta talven lumeksi
Lapsia me olemme loppuun asti,
kuljemme kynttilät käsissä,
hämmennys silmissä,
näkemättä tietä liekiltä
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Juhannusyönä 2010,
kun maassa on rauha ja hyvinvointi vallitsee, annan puheenvuoron Arvo Turtiaiselle, joka näki sellaista, mitä minä en ole nähnyt:
Näin juhannuksen 1941
Halusin hävitä pois,
sulautua sinuun juhannustaivas.
Halusin tulla sinuksi juhannusruoho,
jotain hyvää halusin tehdä:
lentää siitepölyhiukkasena tiepuolen kukkaan,
hedelmöittää yhden niistä.
Mutta olen ihminen,
selässäni on kivääri,
jaloissa raudoitetut saappaat.
olen ihminen
ja marssin rivissä:
itään, länteen,
länteen, itään.
Olen ihminen
ja luon historiaa.
Olen ihminen
ja tuhoan.
Mieluummin hukkuisin
siitepölyhiukkasena tiepuolen kukkaan.
Emme taida voida ymmärtää, miten paljon ja monikerroksista kärsimystä historian luominen on vaatinut. Tätä mietin luettuani tänään lehdestä sotainvalidinaapurini kuolinilmoituksen.
Näin juhannuksen 1941
Halusin hävitä pois,
sulautua sinuun juhannustaivas.
Halusin tulla sinuksi juhannusruoho,
jotain hyvää halusin tehdä:
lentää siitepölyhiukkasena tiepuolen kukkaan,
hedelmöittää yhden niistä.
Mutta olen ihminen,
selässäni on kivääri,
jaloissa raudoitetut saappaat.
olen ihminen
ja marssin rivissä:
itään, länteen,
länteen, itään.
Olen ihminen
ja luon historiaa.
Olen ihminen
ja tuhoan.
Mieluummin hukkuisin
siitepölyhiukkasena tiepuolen kukkaan.
Emme taida voida ymmärtää, miten paljon ja monikerroksista kärsimystä historian luominen on vaatinut. Tätä mietin luettuani tänään lehdestä sotainvalidinaapurini kuolinilmoituksen.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Veljeni
Tarmo otti taannoin Facebookissa esille laulun Warum?, joka on sävelletty runotarten lemmikiksi kutsutun Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) runoon. Etsin runon mahdollista suomennosta eri teoksista ja tietokannoista, mutta turhaan. Löysin kuitenkin sen alkuosan Mauno Kuusiston suomeksi laulamana nimellä Miksi? Suomentajaksi on ilmoitettu M. Ojapuu. Martti Ojapuu on salanimi, jonka takana on eri lähteiden mukaan joko Sauvo Puhtila tai Johan Vikstedt. Sanoitus kuuluu näin, mikäli litterointini onnistui:
Oi miksi näin syvä katse onkaan
varjon huomisesta se vain luo.
Ei lempeen, onnen tuokioonkaan
meidän autuaina luottaa suo.
Oi miksi näin kohtalomme antaa
nyt nähdä toisiamme sydämeen,
läpi pauhun, harhan meitä kantaa
luokse totuuden jo särkyneen?
Kaikki pois katoaa.
Alkuperäiset sanat kuuluvat näin:
Warum gabst du uns die tiefen Blicke,
unsre Zukunft ahndungsvoll zu schaun,
unsrer Liebe, unsrem Erdenglücke
wähnend selig nimmer hinzutraun?
Warum gabst uns, Schicksal, die Gefühle,
uns einander in das Herz zu sehn,
um durch all die seltenen Gewühle
unser wahr Verhältnis auszuspähn?
Goethen runojen suomennoksia on ilmestynyt sadan vuoden ajan, viimeksi vuonna 2002 teoksessa Runotarten lemmikki - Der Musensohn. Ilokseni teoksen toimittaja ja useimpien runojen suomentaja Teivas Oksala on säilyttänyt siinä Otto Mannisen vanhan suomennoksen runosta Vaeltajan yölaulu II. Sitä on pidetty yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimmista runosuomennoksista. Ja kuten seuraavasta huomaa, hipoo mitta samoin kuin sisältökin hyvin läheltä alkuperäistä:
Über allen Gipfeln
ist Ruh,
in allen Wipfeln
spürest du
kaum einen Hauch;
die Vöglein schweigen im Walde.
Warte nur, balde
ruhest du auch.
Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.
Oi miksi näin syvä katse onkaan
varjon huomisesta se vain luo.
Ei lempeen, onnen tuokioonkaan
meidän autuaina luottaa suo.
Oi miksi näin kohtalomme antaa
nyt nähdä toisiamme sydämeen,
läpi pauhun, harhan meitä kantaa
luokse totuuden jo särkyneen?
Kaikki pois katoaa.
Alkuperäiset sanat kuuluvat näin:
Warum gabst du uns die tiefen Blicke,
unsre Zukunft ahndungsvoll zu schaun,
unsrer Liebe, unsrem Erdenglücke
wähnend selig nimmer hinzutraun?
Warum gabst uns, Schicksal, die Gefühle,
uns einander in das Herz zu sehn,
um durch all die seltenen Gewühle
unser wahr Verhältnis auszuspähn?
Goethen runojen suomennoksia on ilmestynyt sadan vuoden ajan, viimeksi vuonna 2002 teoksessa Runotarten lemmikki - Der Musensohn. Ilokseni teoksen toimittaja ja useimpien runojen suomentaja Teivas Oksala on säilyttänyt siinä Otto Mannisen vanhan suomennoksen runosta Vaeltajan yölaulu II. Sitä on pidetty yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimmista runosuomennoksista. Ja kuten seuraavasta huomaa, hipoo mitta samoin kuin sisältökin hyvin läheltä alkuperäistä:
Über allen Gipfeln
ist Ruh,
in allen Wipfeln
spürest du
kaum einen Hauch;
die Vöglein schweigen im Walde.
Warte nur, balde
ruhest du auch.
Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Venäjän
ehkä kuuluisimman naisrunoilijan, Anna Ahmatovan (1889-1966) syntymäpäivää vietetään ensi sunnuntaina taas kerran täällä Hyvinkäälläkin. Syynä siihen, että häntä juhlitaan Hyvinkäällä, on se, että hän vietti vuonna 1915 muutamia viikkoja Hyvinkään sanatoriossa ja kirjoitti täällä ainakin yhden runon, joka kuuluu Marja-Leena Mikkolan suomentamana seuraavasti:
Joka ilta saan häneltä kirjeen
kuin nuori morsian,
ja vastauksen kirjoitan,
kun yö on langennut.
"Olen valkean kuoleman vieraana täällä,
missä tie johtaa pimeään.
Älä, kalleimpani, tee koskaan pahaa
maan päällä yhdellekään."
Suuri kirkas tähti seisoo
kahden puunrungon välissä.
Se lupaa minulle tyynesti,
että uneni käyvät toteen.
Näin kirjeidentutkijana huomioni kiinnittyy senaikaisen postinkulun tehokkuuteen Hyvinkään ja Pietarin välillä: Joka ilta saan häneltä kirjeen...
Toinen Ahmatovan runo olkoon tässä runo nimeltä Pohjoinen. Se puhuttelee minua maahanmuuttajien ja pakolaisten opettajana ja tuntijana:
Länsi parjasi ja uskoi itseään,
Itä petti ylellisen prameasti,
Etelä soi ilmaa ylen niukasti
ja hymähteli sukkelissa säkeissään.
Mutta apila edessäni oli polvillaan,
kostea tuuli soitti helmiäistorvellaan:
Pohjoinen, uskollinen ystäväni,
parhaansa mukaan tuli lohdukseni.
Palelin, värisin, olin menehtyä,
saastaan ja vereen olin läkähtyä,
halusin ulos tästä talosta...
Rautainen Suomi silloin lausahti:
"Muun tulet tuntemaan, iloa vain et.
Mutta mitä siitä, elä yhä!"
Joka ilta saan häneltä kirjeen
kuin nuori morsian,
ja vastauksen kirjoitan,
kun yö on langennut.
"Olen valkean kuoleman vieraana täällä,
missä tie johtaa pimeään.
Älä, kalleimpani, tee koskaan pahaa
maan päällä yhdellekään."
Suuri kirkas tähti seisoo
kahden puunrungon välissä.
Se lupaa minulle tyynesti,
että uneni käyvät toteen.
Näin kirjeidentutkijana huomioni kiinnittyy senaikaisen postinkulun tehokkuuteen Hyvinkään ja Pietarin välillä: Joka ilta saan häneltä kirjeen...
Toinen Ahmatovan runo olkoon tässä runo nimeltä Pohjoinen. Se puhuttelee minua maahanmuuttajien ja pakolaisten opettajana ja tuntijana:
Länsi parjasi ja uskoi itseään,
Itä petti ylellisen prameasti,
Etelä soi ilmaa ylen niukasti
ja hymähteli sukkelissa säkeissään.
Mutta apila edessäni oli polvillaan,
kostea tuuli soitti helmiäistorvellaan:
Pohjoinen, uskollinen ystäväni,
parhaansa mukaan tuli lohdukseni.
Palelin, värisin, olin menehtyä,
saastaan ja vereen olin läkähtyä,
halusin ulos tästä talosta...
Rautainen Suomi silloin lausahti:
"Muun tulet tuntemaan, iloa vain et.
Mutta mitä siitä, elä yhä!"
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Syreeneille
Tänä vuonna syreenitkin kukkivat tavallista aikaisemmin ja runsaammin. Niiden värit vaihtelevat puhtaanvalkoisesta tummaakin tummempaan lilaan. Lapsuudestani tuttu vaaleahko sinivioletti, jota Hyvinkäänkylän pensasaidat pursuavat vielä viimeisillään, herättää nostalgian, ehkä samansukuisen kuin mitä Walt Whitman koki:
When lilacs last in the door-yard bloom'd,
and the great star early droop'd in the western sky in the night,
I mourn'd - and yet shall mourn with ever-returning spring.
O ever-returning spring! trinity sure to me you bring;
lilac blooming, perennial, and drooping star in the west,
and thought of him I love.
Ajattelen aina nimenomaan syreenimajaa lukiessani Aale Tynnin runoa Lehtimaja. Ja vielä tarkemmin syreenimajaa osoitteessa Kytäjänkatu 8, silloin ennen.
Lehtimajaa väsymättä
sydän nuori istuttaa.
Niinkuin sata arkaa kättä
varret maasta kohoaa,
täyttyy säteilevä seinä
lehvin, kukkaköynnöksin,
kattoon kiertyy seppeleinä
haave herkin, hohtavin.
Lehväin liike lakkaamaton
ympärillään humisten
asuu alla lehväkaton
kaikki ilo sydämen.
Vaan ei lehtimaja kestä
arjen kouraa ankaraa.
Lehvät joka köynnöksestä
syksyn viima irroittaa.
Viheltäen tuuli ajaa
taivaan kantta pimeää.
Kaipaat honkapuista majaa,
takkatulta räiskyvää.
Mitä mietit, rakentaja,
luona lieden lämpöisen?
Lehtimaja! Lehtimaja!
Suven tuoksu kaukainen!
Olen itsekin kirjoittanut runon syreenikäytävästä.
Nuorena kuollut Saima Harmaja (1913-1937) sen sijaan ei ehtinyt vaipua nostalgian syövereihin eikä muistojen viidakoihin, vaan koki syreenit tässä hetkessä, ikituoreina:
Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.
Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.
Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.
When lilacs last in the door-yard bloom'd,
and the great star early droop'd in the western sky in the night,
I mourn'd - and yet shall mourn with ever-returning spring.
O ever-returning spring! trinity sure to me you bring;
lilac blooming, perennial, and drooping star in the west,
and thought of him I love.
Ajattelen aina nimenomaan syreenimajaa lukiessani Aale Tynnin runoa Lehtimaja. Ja vielä tarkemmin syreenimajaa osoitteessa Kytäjänkatu 8, silloin ennen.
Lehtimajaa väsymättä
sydän nuori istuttaa.
Niinkuin sata arkaa kättä
varret maasta kohoaa,
täyttyy säteilevä seinä
lehvin, kukkaköynnöksin,
kattoon kiertyy seppeleinä
haave herkin, hohtavin.
Lehväin liike lakkaamaton
ympärillään humisten
asuu alla lehväkaton
kaikki ilo sydämen.
Vaan ei lehtimaja kestä
arjen kouraa ankaraa.
Lehvät joka köynnöksestä
syksyn viima irroittaa.
Viheltäen tuuli ajaa
taivaan kantta pimeää.
Kaipaat honkapuista majaa,
takkatulta räiskyvää.
Mitä mietit, rakentaja,
luona lieden lämpöisen?
Lehtimaja! Lehtimaja!
Suven tuoksu kaukainen!
Olen itsekin kirjoittanut runon syreenikäytävästä.
Nuorena kuollut Saima Harmaja (1913-1937) sen sijaan ei ehtinyt vaipua nostalgian syövereihin eikä muistojen viidakoihin, vaan koki syreenit tässä hetkessä, ikituoreina:
Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.
Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.
Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.
maanantai 31. toukokuuta 2010
Viimeistä päivää
Ennen huomista toukokuu taittuu kesäkuuksi ja kevät kesäksi. Tänä vuonna luonnon kesä on aikaisessa, sireenit kukkivat jo, ja siell on kauan jo kukkineet omenapuut.
Vuonna 1964 - vuosilukukin on kuin runo - kirjoitti Tuomas Anhava näin:
"Toukokuun viimeinen päivä, viimeisen toukokuun
huomista emme näe
mutta toukokuu lehtii päin kesäkuuta."
(Toukokuu 1964, V)
Sen jälkeen huomisia on nähty lähes 17 000, kesäkuitakin kohta 50. Siitä huolimatta ei huvita elää tätä päivää kuin viimeistä, vaan niinkuin ensimmäistä. Ensimmäistä ja ainoaa kertaa, kuten silloinkin vuonna 1964.
Samasta runosta vielä:
"kun nuoruus kuolee
tuntuu meistä niin kuolemattomalta"
Vuonna 1964 - vuosilukukin on kuin runo - kirjoitti Tuomas Anhava näin:
"Toukokuun viimeinen päivä, viimeisen toukokuun
huomista emme näe
mutta toukokuu lehtii päin kesäkuuta."
(Toukokuu 1964, V)
Sen jälkeen huomisia on nähty lähes 17 000, kesäkuitakin kohta 50. Siitä huolimatta ei huvita elää tätä päivää kuin viimeistä, vaan niinkuin ensimmäistä. Ensimmäistä ja ainoaa kertaa, kuten silloinkin vuonna 1964.
Samasta runosta vielä:
"kun nuoruus kuolee
tuntuu meistä niin kuolemattomalta"
perjantai 21. toukokuuta 2010
Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset
ja tänä vuonna tuomet ovat kukista aivan valkoisenaan, samoin kuin vielä äskettäin lumesta. Kaikeksi onneksi maisemankaunistajat eivät ole ehtineet joka paikkaan, vaan vielä on läpitunkemattomia tuomikoita, joissa satakielet laulavat hullaantuneina öisin toukokuun puolikkaan loisteessa.
Kukkiva tuomi on innoittanut monia runoilijoita. Tässä muutama esimerkki:
NOCTURNO
(Eila Kivikk'aho)
Läpäjävä vedenkalvo...
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.
Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan,
etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen peilikuvan
kotilahteen kaivattuun.
KEVÄINEN JUNAMATKA
(Aaro Hellaakoski)
Trolliusten vasarat
silmiäni takovat
hoi
mies herää!
kevät tekee terää
juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin
rentukoita
kulleroita
kevään kultavasaroita
valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin
pian
pian joudutaan
kukkivihin kyliin.
Tämä Hellaakosken runo soi korvissani tänään koko junamatkan Hyvinkäälle helluntain viettoon.
TUOMI KUKKII
(Einari Vuorela)
Unta näkee talo
sade rapisee.
Toukokuinen valo
mailla leijailee.
Hämyn silmäluomi
eipä painukaan.
Parhaillansa tuomi
hohtaa kukassaan.
Näin tänä helluntaiviikonloppuna. Viikon päästä eletäänkin jo aikaa, jota ruotsinkieliset kutsuvat nimellä "mellan hägg och syren".
Kukkiva tuomi on innoittanut monia runoilijoita. Tässä muutama esimerkki:
NOCTURNO
(Eila Kivikk'aho)
Läpäjävä vedenkalvo...
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.
Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan,
etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen peilikuvan
kotilahteen kaivattuun.
KEVÄINEN JUNAMATKA
(Aaro Hellaakoski)
Trolliusten vasarat
silmiäni takovat
hoi
mies herää!
kevät tekee terää
juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin
rentukoita
kulleroita
kevään kultavasaroita
valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin
pian
pian joudutaan
kukkivihin kyliin.
Tämä Hellaakosken runo soi korvissani tänään koko junamatkan Hyvinkäälle helluntain viettoon.
TUOMI KUKKII
(Einari Vuorela)
Unta näkee talo
sade rapisee.
Toukokuinen valo
mailla leijailee.
Hämyn silmäluomi
eipä painukaan.
Parhaillansa tuomi
hohtaa kukassaan.
Näin tänä helluntaiviikonloppuna. Viikon päästä eletäänkin jo aikaa, jota ruotsinkieliset kutsuvat nimellä "mellan hägg och syren".
lauantai 15. toukokuuta 2010
Se on sitten kevät,
kuten Marja-Liisa Vartio asian ilmaisi. Helle ja vihreys räjähti tänä vuonna käsille. Vai oliko kevättä ollenkaan? Varmaan viikon verran.
Keväästä on kirjoitettu valtava määrä runoja. Tässä muutamia otteita, jotka toteutuvat parhaillaan pihallamme:
"Mut muistatkos iltaa kevään? -
miten poppelit lemusikaan!
Salamyhkäisen hyväilevään
hämyhuntuun yö puki maan."
(Kaarlo Sarkia: Syyskirje)
"On toisin toukokuussa,
kun tuuli huuhtoo nurmikot.
Kun pimenevät illat,
niin sydän pimenee."
(Aale Tynni: Kuningatar Eleonoran rippi)
Ja vielä se runo, jota luin lentokoneen alkaessa laskeutua Suomeen kesäkuun yönä kauan sitten ollessani palaamassa ensimmäiseltä amerikanmatkaltani, mukanani New Yorkista ostettu Walt Whitmanin Leaves of Grass:
"Painaudu syliini, paljasrintainen yö! puoleesi kutsuva,
kiihottava yö!
etelätuulten yö - suurina tuikkivien tähtien yö!
äänettömästi viittova yö - hullaannuttava, alaston kesäyö!"
(Walt Whitman: Laulu itsestäni)
Keväästä on kirjoitettu valtava määrä runoja. Tässä muutamia otteita, jotka toteutuvat parhaillaan pihallamme:
"Mut muistatkos iltaa kevään? -
miten poppelit lemusikaan!
Salamyhkäisen hyväilevään
hämyhuntuun yö puki maan."
(Kaarlo Sarkia: Syyskirje)
"On toisin toukokuussa,
kun tuuli huuhtoo nurmikot.
Kun pimenevät illat,
niin sydän pimenee."
(Aale Tynni: Kuningatar Eleonoran rippi)
Ja vielä se runo, jota luin lentokoneen alkaessa laskeutua Suomeen kesäkuun yönä kauan sitten ollessani palaamassa ensimmäiseltä amerikanmatkaltani, mukanani New Yorkista ostettu Walt Whitmanin Leaves of Grass:
"Painaudu syliini, paljasrintainen yö! puoleesi kutsuva,
kiihottava yö!
etelätuulten yö - suurina tuikkivien tähtien yö!
äänettömästi viittova yö - hullaannuttava, alaston kesäyö!"
(Walt Whitman: Laulu itsestäni)
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Äitienpäivänä
on chileläisen nobelrunoilijan Gabriela Mistralin (Lucila de María del Perpetuo Socorro Godoy Alcayaga, 1889-1957) vuoro päästä ääneen. Suomennos on Aale Tynnin.
TUUTULAULU
Meri lakkaa ei tuhatta aaltoa tuutimasta.
Minä kuuntelen merien rakkautta ja tuuditan lasta.
Yön harhaava tuuli ei lakkaa viljaa tuutimasta.
Minä kuuntelen tuulien rakkautta ja tuuditan lasta.
Isä Jumala lakkaa ei maailmojaan tuutimasta.
Hänen kätensä tunnen pimeässä ja tuuditan lasta.
Toinen tämän päivän runo on yhdysvaltalaiselta Walt Whitmanilta (1819-1892),
Arvo Turtiaisen suomentamana. Se kuuluu sarjaan Laulu itsestäni, ja on ilmestynyt runokokoelmassa Ruohoa:
Minä olen Ruumiin runoilija ja minä olen Sielun runoilija,
taivaan ihanuudet ovat mukanani ja helvetin piinat ovat mukanani,
edelliset oksastan kasvamaan itsestäni, jälkimmäiset käännän uudelle kielelle.
Olen samalla tavalla naisten kuin miesten runoilija,
ja sanon, että on yhtä suurta olla nainen kuin on olla mies,
ja sanon, että suurinta on olla ihmisen äiti.
Niinpä juuri.
Hyvää äitienpäivää!
TUUTULAULU
Meri lakkaa ei tuhatta aaltoa tuutimasta.
Minä kuuntelen merien rakkautta ja tuuditan lasta.
Yön harhaava tuuli ei lakkaa viljaa tuutimasta.
Minä kuuntelen tuulien rakkautta ja tuuditan lasta.
Isä Jumala lakkaa ei maailmojaan tuutimasta.
Hänen kätensä tunnen pimeässä ja tuuditan lasta.
Toinen tämän päivän runo on yhdysvaltalaiselta Walt Whitmanilta (1819-1892),
Arvo Turtiaisen suomentamana. Se kuuluu sarjaan Laulu itsestäni, ja on ilmestynyt runokokoelmassa Ruohoa:
Minä olen Ruumiin runoilija ja minä olen Sielun runoilija,
taivaan ihanuudet ovat mukanani ja helvetin piinat ovat mukanani,
edelliset oksastan kasvamaan itsestäni, jälkimmäiset käännän uudelle kielelle.
Olen samalla tavalla naisten kuin miesten runoilija,
ja sanon, että on yhtä suurta olla nainen kuin on olla mies,
ja sanon, että suurinta on olla ihmisen äiti.
Niinpä juuri.
Hyvää äitienpäivää!
torstai 6. toukokuuta 2010
Robert Frost
(1874-1963) asui hänkin suurimman osan elämästään Massachusettsin osavaltiossa. Hän oli tunnettu ja tunnustettu runoilija, ja erityisesti hänen runonsa "The road not taken" viimeinen säkeistö on saavuttanut valtavan suosion ja saanut monenlaisia merkityksiä ja tulkintoja. Se on suomennettuna antologian "Maailman runosydän" alussa. Runoa ei ole kuitenkaan koskaan suomennettu kokonaisuudessaan.
TWO roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;
Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,
And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.
I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.
Lähes viimeisenä työpäivänäni pääsin sitten suomentamaan koko runon, jonka nimenä voisi olla vaikkapa Tie, jolle en lähtenyt. Jouduin tinkimään hieman mitasta, mutta ehkä joskus vielä parantelen sitä.
Tiet metsässä toisistaan erkani,
voinut lähteä en molemmille.
Seisoin haikeissa ajatuksissani,
toista polkua seuraten katseellani,
kunnes peittyi se pensaiden alle.
Lähdin toista polkua kulkemaan,
yhtä kaunista, mutta se taisi
houkutella ruohottuneisuudellaan.
Sitä kulkevahan sen askelillaan
yhtä paljaaksi kuluttaisi.
Tiet aamussa uinuivat kumpikin
keltalehtien peitteleminä.
Kuljin toista päivän ja toisenkin.
Teiden kulkua tuntien aavistin,
etten palaisi enää ikinä.
Päästä aikojen, aikojen, jossakin
tämän huokaisten kertoa voisin:
Kaksi tietä vei metsän kätköihin,
niistä vähemmän kuljetun valitsin,
ja siksi on kaikki toisin.
Vähänhän tämä on kuin oman elämäni lähihistoriasta.
TWO roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;
Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,
And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.
I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.
Lähes viimeisenä työpäivänäni pääsin sitten suomentamaan koko runon, jonka nimenä voisi olla vaikkapa Tie, jolle en lähtenyt. Jouduin tinkimään hieman mitasta, mutta ehkä joskus vielä parantelen sitä.
Tiet metsässä toisistaan erkani,
voinut lähteä en molemmille.
Seisoin haikeissa ajatuksissani,
toista polkua seuraten katseellani,
kunnes peittyi se pensaiden alle.
Lähdin toista polkua kulkemaan,
yhtä kaunista, mutta se taisi
houkutella ruohottuneisuudellaan.
Sitä kulkevahan sen askelillaan
yhtä paljaaksi kuluttaisi.
Tiet aamussa uinuivat kumpikin
keltalehtien peitteleminä.
Kuljin toista päivän ja toisenkin.
Teiden kulkua tuntien aavistin,
etten palaisi enää ikinä.
Päästä aikojen, aikojen, jossakin
tämän huokaisten kertoa voisin:
Kaksi tietä vei metsän kätköihin,
niistä vähemmän kuljetun valitsin,
ja siksi on kaikki toisin.
Vähänhän tämä on kuin oman elämäni lähihistoriasta.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Suomalaisen työn päivänä
tyhjien tynnyrien kolinaa muistuttavia juhlapuheita kuunneltuani tulee mieleen Pentti Saaritsan
TYÖTTÖMÄN LAULU
Ihminen tarvitsee työtä,
niinpä tarvitsin minäkin.
Minä tarjosin heille työtä,
omaa työtäni tietenkin.
Hekin tarvitsivat sitä kyllä,
mutta vain pienen hetkisen.
Jokin, johon ei ymmärrys yllä,
pian aiheutti supistuksen.
Silloin lähteä sai meistä kaksi,
meinaan minä ja Nieminen.
Tahti muuttuiko rivakammaksi,
sitä seuraamaan jäänyt en.
Kuka tarvitsee työttömyyttä?
Minä en, eikä Nieminen.
Sitä tarvitsee järjestelmä
tämä kapitalistinen.
Olen puustani irronnut lehti,
kuljen joukossa joutoväen.
Joskus uneksin siitä puusta,
sen juurella kirveen näen.
Paljoakaan ei ole muuttunut runsaassa neljässäkymmenessä vuodessa. Tosin kapitalistiselle järjestelmälle on keksitty kiertoilmaisuja kuten vapaa markkinatalous ja uusliberalismi. Ja yhteiskunnan puun juurella oleva kirves on muuttunut ensin justeeriksi, sitten moottorisahaksi.
TYÖTTÖMÄN LAULU
Ihminen tarvitsee työtä,
niinpä tarvitsin minäkin.
Minä tarjosin heille työtä,
omaa työtäni tietenkin.
Hekin tarvitsivat sitä kyllä,
mutta vain pienen hetkisen.
Jokin, johon ei ymmärrys yllä,
pian aiheutti supistuksen.
Silloin lähteä sai meistä kaksi,
meinaan minä ja Nieminen.
Tahti muuttuiko rivakammaksi,
sitä seuraamaan jäänyt en.
Kuka tarvitsee työttömyyttä?
Minä en, eikä Nieminen.
Sitä tarvitsee järjestelmä
tämä kapitalistinen.
Olen puustani irronnut lehti,
kuljen joukossa joutoväen.
Joskus uneksin siitä puusta,
sen juurella kirveen näen.
Paljoakaan ei ole muuttunut runsaassa neljässäkymmenessä vuodessa. Tosin kapitalistiselle järjestelmälle on keksitty kiertoilmaisuja kuten vapaa markkinatalous ja uusliberalismi. Ja yhteiskunnan puun juurella oleva kirves on muuttunut ensin justeeriksi, sitten moottorisahaksi.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Tällaisena
päivänä, kun on pakkomielteen ajamana ottanut vastaan uuden työpaikan, vaikka se merkitsi irtisanoutumista mukavasta tutusta eläkevirasta ja hyppäämistä tuntemattomaan - toivottavasti benjiköysi kiinnitettynä - on pakko turvautua taas Haavikkoon:
Joskus on lähdettävä ja oltava valmis
ja sidottava paperinsa yhteen
vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,
joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,
ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.
Puhutaan monista muutoksista,
mutta tämän ainoan haluaisin väistää
ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,
hyödyttömiin päiviin,
jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä
ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan,
ja palata viileydessä autioihin taloihin,
joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,
mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.
Eipä tämä ensimmäinen lähtö ollut. Eikä viimeinen.
Joskus on lähdettävä ja oltava valmis
ja sidottava paperinsa yhteen
vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,
joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,
ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.
Puhutaan monista muutoksista,
mutta tämän ainoan haluaisin väistää
ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,
hyödyttömiin päiviin,
jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä
ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan,
ja palata viileydessä autioihin taloihin,
joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,
mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.
Eipä tämä ensimmäinen lähtö ollut. Eikä viimeinen.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Dickinsonin Huhtikuu
Tässä raakasuomennokseni ennen vappua ja kuun vaihdetta:
HUHTIKUU
Maisema muutti muotoaan,
kietoutui Tyyron purppuraan,
laajempi aamunkoitto on,
syvempi hämy nurmikon,
karmiinijalan jälkiä,
purppurasormet rinteillä.
Ruudussa pörrää kärpänen,
on hämähäkki kiireinen,
kiekuna uutta pontta saa,
kukkia luonto odottaa,
metsissä sahan soitto soi,
saniaistuoksut haistaa voi.
Se kaikki, sekä muutakin,
vihjaavaa, kuten tiedätkin.
Saa pulma Nikodemoksen
tänäkin vuonna vastauksen.
HUHTIKUU
Maisema muutti muotoaan,
kietoutui Tyyron purppuraan,
laajempi aamunkoitto on,
syvempi hämy nurmikon,
karmiinijalan jälkiä,
purppurasormet rinteillä.
Ruudussa pörrää kärpänen,
on hämähäkki kiireinen,
kiekuna uutta pontta saa,
kukkia luonto odottaa,
metsissä sahan soitto soi,
saniaistuoksut haistaa voi.
Se kaikki, sekä muutakin,
vihjaavaa, kuten tiedätkin.
Saa pulma Nikodemoksen
tänäkin vuonna vastauksen.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Ennen kuin huhtikuu
loppuu, tulkoon vielä Emily Dickinsonin runoilijannäkemys siitä esitetyksi.
Emily Dickinson syntyi vuonna 1830 Amherstissä Massachusettsin osavaltiossa - ei kovinkaan kaukana sukujemme mailta Maynardissa - ja kuoli samassa paikassa vuonna 1886. Hän tuli runoilijana tunnetuksi vasta kuolemansa jälkeen, mutta on edelleen yksi Amerikan maineikkaimmista runoilijoista. Tässä hänen huhtikuun kuvauksensa, jonka riemukkuutta tiukka mitta ja täsmälliset riimit eivät suinkaan vähennä vaan lisäävät:
APRIL
An altered look about the hills;
A Tyrian light the village fills;
A wider sunrise in the dawn;
A deeper twilight on the lawn;
A print of a vermilion foot;
A purple finger on the slope;
A flippant fly upon the pane;
A spider at his trade again ;
An added strut in chanticleer;
A flower expected everywhere;
An axe shrill singing in the woods;
fern-odors on untravelled roads, -
All this, and more I cannot tell,
A furtive look you know as well,
And Nicodemus' mystery
receives its annual reply.
Tarkoituksenani on suomentaa tämä runo. Sitä odotellessa pari selityksen sanaa. Runossa on kaksi viittausta Raamattuun. Toisen säkeen "Tyrian light" tarkoittaa "Tyyron tai Tyyrian purppuran" väristä valoa. Toiseksi viimeisessä säkeessä oleva "Nicodemus' mystery" puolestaan viittaa tapaukseen, jolloin Nikodemos-niminen juutalaisten neuvoston jäsen meni yöllä salaa Jeesuksen luokse. Jeesus sanoi hänelle, että ellei ihminen synny uudesti, ylhäältä, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Silloin Nikodemus kysyi: "Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?" (Joh. 3:3-4.)
Massachusettsiin kevät tulee muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Suomeen, mutta kyllä näsiän ja kohta myös imikän "vermilion foot" jättää jälkiä jo täkäläisillekin rinteille.
Emily Dickinson syntyi vuonna 1830 Amherstissä Massachusettsin osavaltiossa - ei kovinkaan kaukana sukujemme mailta Maynardissa - ja kuoli samassa paikassa vuonna 1886. Hän tuli runoilijana tunnetuksi vasta kuolemansa jälkeen, mutta on edelleen yksi Amerikan maineikkaimmista runoilijoista. Tässä hänen huhtikuun kuvauksensa, jonka riemukkuutta tiukka mitta ja täsmälliset riimit eivät suinkaan vähennä vaan lisäävät:
APRIL
An altered look about the hills;
A Tyrian light the village fills;
A wider sunrise in the dawn;
A deeper twilight on the lawn;
A print of a vermilion foot;
A purple finger on the slope;
A flippant fly upon the pane;
A spider at his trade again ;
An added strut in chanticleer;
A flower expected everywhere;
An axe shrill singing in the woods;
fern-odors on untravelled roads, -
All this, and more I cannot tell,
A furtive look you know as well,
And Nicodemus' mystery
receives its annual reply.
Tarkoituksenani on suomentaa tämä runo. Sitä odotellessa pari selityksen sanaa. Runossa on kaksi viittausta Raamattuun. Toisen säkeen "Tyrian light" tarkoittaa "Tyyron tai Tyyrian purppuran" väristä valoa. Toiseksi viimeisessä säkeessä oleva "Nicodemus' mystery" puolestaan viittaa tapaukseen, jolloin Nikodemos-niminen juutalaisten neuvoston jäsen meni yöllä salaa Jeesuksen luokse. Jeesus sanoi hänelle, että ellei ihminen synny uudesti, ylhäältä, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Silloin Nikodemus kysyi: "Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?" (Joh. 3:3-4.)
Massachusettsiin kevät tulee muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Suomeen, mutta kyllä näsiän ja kohta myös imikän "vermilion foot" jättää jälkiä jo täkäläisillekin rinteille.
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Raparperitaivas
Leevi and the Leavings laulelee angstisesti raparperitaivaasta ja arvelee, että sinne pääsee ilmalaivalla. Zeppelinilläkö?
Raparperi esiintyy myös Heli Laaksosen turunmurteisessa runokirjassa Raparperisyrän.
Meidän takapihalla raparperitaivas nousee parhaillaan taas kerran maan mullasta punaisina kurttuisina pallukoina.
Niiden kunniaksi pari säettä runostani Varhain huhtikuussa:
Purppuranyrkkejänsä raparperi
mullasta kurkottaa,
ja krookuksien violetti veri
nuppuja paisuttaa.
Raparperi esiintyy myös Heli Laaksosen turunmurteisessa runokirjassa Raparperisyrän.
Meidän takapihalla raparperitaivas nousee parhaillaan taas kerran maan mullasta punaisina kurttuisina pallukoina.
Niiden kunniaksi pari säettä runostani Varhain huhtikuussa:
Purppuranyrkkejänsä raparperi
mullasta kurkottaa,
ja krookuksien violetti veri
nuppuja paisuttaa.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Joki tulvii
Vantaalla ja Kytäjoella on nyt komea tulva, ihan kuin vanhaan hyvään aikaan. Kittelän kohdalla on melkoinen järvi, ja Hyvinkäänjärvi päilyy entisellä paikallaan vanhan maantielinjan reunasta viettävän jyrkän rinteen alla. Satakieli ei vielä ole sinne tullut, mutta mustarastas laulaa. Kytäjällä isot alat peltoa on tulvan alla, ja laskin siellä tänään ainakin 40 joutsenta.
Näin kirjoitti Azem Shkreli joesta runossaan Lumi (albaniankielinen sana lumi on suomeksi joki). Käännös on minun ja voi vielä muuttua.
JOKI
Pelkkä hiljaisuus.
Viisas. Ajatus pelkoa vailla.
Tiedät sinisen,
syvän, janomme sammumaan saavan.
Sanaa kaipaamme
niinkuin rantasi toista rantaa.
Joki, voisimmepa
kanssas virrata vanhenematta.
Näin kirjoitti Azem Shkreli joesta runossaan Lumi (albaniankielinen sana lumi on suomeksi joki). Käännös on minun ja voi vielä muuttua.
JOKI
Pelkkä hiljaisuus.
Viisas. Ajatus pelkoa vailla.
Tiedät sinisen,
syvän, janomme sammumaan saavan.
Sanaa kaipaamme
niinkuin rantasi toista rantaa.
Joki, voisimmepa
kanssas virrata vanhenematta.
torstai 1. huhtikuuta 2010
Huhtikuu
On yleisesti tiedossa, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ajatuksen on tehnyt tunnetuksi amerikkalais-englantilainen kirjallisuuden nobelisti T. S. Eliot runoelmassaan The Waste Land vuodelta 1922. Teos on suomennettu nimellä Autio maa.
Runoelman Kuolleiden hautaus -osan ensimmäiset neljä säettä kuuluvat näin:
April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, strirring
Dull roots with spring rain.
Lauri Viljanen on suomentanut säkeet näin:
Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Monia muitakin yrityksiä näiden arvoituksellisten säkeiden suomentamisesta on tehty. Tässä omani:
Huhtikuu on julmin kuu, se saattaa
mahon maan synnyttämään syreenejä,
sekoittaa muistoon halun, herättelee
kuoleutuneet juuret kevätsatein.
Nuo alkusoinnut vähän vaivaavat. Eliotilla niitä ei ollut, mutta suomennokseen niitä tuli väkisin. Mitähän sekin kertoo?
Suomessakin osataan synkistellä. Näin kertoo huhtikuusta Aaro Hellaakoski:
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se, kaiken-paljastuksen kuu,
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu.
Olisiko tässä vuonna 1928 kokoelmassa Jääpeili ilmestyneessä runossa kaikuja Eliotilta?
Kaikuja saattaa olla myös Eeva-Liisa Mannerin kokoelmaan "Paetkaa purret kevein purjein" kuuluvassa runossa, jossa todetaan:
Kevät on raaka, syntyminen julmaa.
Huhtikuuta käsittelevän proosan puolelta haluan mainita albanialaisen Ismael Kadaren romaanin Prillin e thyer (Särkynyt huhtikuu). Synkkä on sekin, mutta lumoavaa luettavaa tähän aikaan vuodesta.
Muutama lukemista ehkä helpottava vihje: suomennoksessa jostakin syystä usein vilisevä sana raft tarkoittaa ylätasankoa ja sana torni tyypillistä albanialaista kaksikerroksista suurperheen asuintaloa eikä siis ollenkaan tavallista tornia. Kertomuksen tapahtuma-aikaan viittaa maininta kuningaskunnasta. Albania oli kuningaskunta vuodesta 1928 toiseen maailmansotaan asti.
Runoelman Kuolleiden hautaus -osan ensimmäiset neljä säettä kuuluvat näin:
April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, strirring
Dull roots with spring rain.
Lauri Viljanen on suomentanut säkeet näin:
Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Monia muitakin yrityksiä näiden arvoituksellisten säkeiden suomentamisesta on tehty. Tässä omani:
Huhtikuu on julmin kuu, se saattaa
mahon maan synnyttämään syreenejä,
sekoittaa muistoon halun, herättelee
kuoleutuneet juuret kevätsatein.
Nuo alkusoinnut vähän vaivaavat. Eliotilla niitä ei ollut, mutta suomennokseen niitä tuli väkisin. Mitähän sekin kertoo?
Suomessakin osataan synkistellä. Näin kertoo huhtikuusta Aaro Hellaakoski:
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se, kaiken-paljastuksen kuu,
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu.
Olisiko tässä vuonna 1928 kokoelmassa Jääpeili ilmestyneessä runossa kaikuja Eliotilta?
Kaikuja saattaa olla myös Eeva-Liisa Mannerin kokoelmaan "Paetkaa purret kevein purjein" kuuluvassa runossa, jossa todetaan:
Kevät on raaka, syntyminen julmaa.
Huhtikuuta käsittelevän proosan puolelta haluan mainita albanialaisen Ismael Kadaren romaanin Prillin e thyer (Särkynyt huhtikuu). Synkkä on sekin, mutta lumoavaa luettavaa tähän aikaan vuodesta.
Muutama lukemista ehkä helpottava vihje: suomennoksessa jostakin syystä usein vilisevä sana raft tarkoittaa ylätasankoa ja sana torni tyypillistä albanialaista kaksikerroksista suurperheen asuintaloa eikä siis ollenkaan tavallista tornia. Kertomuksen tapahtuma-aikaan viittaa maininta kuningaskunnasta. Albania oli kuningaskunta vuodesta 1928 toiseen maailmansotaan asti.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Lauri Viita
puki näin sanoiksi tämän päivän tunnelmat:
Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa.
Lantajuova järven jäällä.
Kevät tulee. Ihanaa!
Täällä järvettömässä Suomessa joka tienpenkassa on katkeamaton lantajuova - vai sanotaanko koiranjätöksiä lannaksi?
Itse Keväthän se sieltä.
Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa.
Lantajuova järven jäällä.
Kevät tulee. Ihanaa!
Täällä järvettömässä Suomessa joka tienpenkassa on katkeamaton lantajuova - vai sanotaanko koiranjätöksiä lannaksi?
Itse Keväthän se sieltä.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Kevätpäiväntasaus
Taas kerran, Paavo Haavikko sanoi sen jo, 59 vuotta sitten:
"Hallitsevat yö ja päivä rinnakkain,
kun lammikko tulvii,
puitten kukkimisajasta kukkimisaikaan
ja vuosi on ohitse
tuoksussaan keltaisena niin kuin kukkivat vaahterat
niin kuin syksyn puistot,
vaeltaa maisemaan maisema takaisin,
kun lammikko tulvii,
on minulta ohitse etäisin paluu,
ovat sateitten seudut ohitse."
Alkavathan olla ohitse, tietysti, mutta siitä huolimatta lammikko tulvii taas Kitteläntiellä ja maisema vaeltaa takaisin maisemaan.
"Hallitsevat yö ja päivä rinnakkain,
kun lammikko tulvii,
puitten kukkimisajasta kukkimisaikaan
ja vuosi on ohitse
tuoksussaan keltaisena niin kuin kukkivat vaahterat
niin kuin syksyn puistot,
vaeltaa maisemaan maisema takaisin,
kun lammikko tulvii,
on minulta ohitse etäisin paluu,
ovat sateitten seudut ohitse."
Alkavathan olla ohitse, tietysti, mutta siitä huolimatta lammikko tulvii taas Kitteläntiellä ja maisema vaeltaa takaisin maisemaan.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
13.3.
P. Mustapään eli Martti Haavion sanoin kunniaa niille, joille kunnia kuuluu:
SATAKIELI MONREPOOSSA
Satakieli Monrepoossa.
Laulelemme kaikki koossa:
kannusjalka-vääpeli, ja minä, sotamies,
vänrikki tuo välkkymiekka,
riemullinen soittoniekka,
runoilija lauhkea, ja minä, sotamies.
Soittoniekka:
Soittoniekan huilu helkkää:
Riemua on elo pelkkää,
satakielen soittoa, hei, kuule, sotamies.
Suvituuli puhuu mailla,
vehmailla ja onnekkailla
Väinämöisen ympärillä, katso, sotamies.
Runoilija:
Ludwigsteinin kattaa rusko.
Runoilija: älä usko.
Murhetta vain elämä on, muista, sotamies.
Runoilijan laulu helkkää:
Murhetta on elo pelkkää,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.
Vääpeli:
Taivas kirkas, taivas musta -
elämämme tarkoitusta
ajattele, mieti, pohdi, nuori sotamies,
vääpeli näin lausuu vakaa.
Onni valvoo, onni makaa,
suviyössä leppeässä mars siis, sotamies.
Vänrikki:
Riemu turha, murhe väärä -
kunnia on matkan määrä,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.
Kaikki me:
Satakieli Monrepoossa.
Laulelemme kaikki koossa
kenttäpullon nektaria juoden joka mies,
vänrikki juo, välkkymiekka,
riemullinen soittoniekka,
runoilija, vääpeli ja minä, sotamies.
MAALISKUUN IDUS
Lumisessa lahopuussa
tikka takoo maaliskuussa.
Runoilijan tapaan taas ja soittoniekankin,
istuin - Lappeenrannan tiellä -
kolkon-katkeralla miellä
kolonnassa, lavetilla kenttähaupitsin.
Hymähdämme toisillemme,
monta sanaa virka emme.
Runoilija lausahtaa: "Taas maassa rauha on."
Vänrikkimme Summaan kuoli,
vääpeli on jalkapuoli,
soittoniekka sokea ja minä onneton.
MUISTOMALJA
Satakieli Monrepoossa!
Kohotamme kaikki koossa
muistomaljan vänrikille, juoden joka mies.
Riemu turha, murhe väärä,
kunnia on matkan määrä,
kunnia vain, kunnia vain, muista, sotamies.
SATAKIELI MONREPOOSSA
Satakieli Monrepoossa.
Laulelemme kaikki koossa:
kannusjalka-vääpeli, ja minä, sotamies,
vänrikki tuo välkkymiekka,
riemullinen soittoniekka,
runoilija lauhkea, ja minä, sotamies.
Soittoniekka:
Soittoniekan huilu helkkää:
Riemua on elo pelkkää,
satakielen soittoa, hei, kuule, sotamies.
Suvituuli puhuu mailla,
vehmailla ja onnekkailla
Väinämöisen ympärillä, katso, sotamies.
Runoilija:
Ludwigsteinin kattaa rusko.
Runoilija: älä usko.
Murhetta vain elämä on, muista, sotamies.
Runoilijan laulu helkkää:
Murhetta on elo pelkkää,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.
Vääpeli:
Taivas kirkas, taivas musta -
elämämme tarkoitusta
ajattele, mieti, pohdi, nuori sotamies,
vääpeli näin lausuu vakaa.
Onni valvoo, onni makaa,
suviyössä leppeässä mars siis, sotamies.
Vänrikki:
Riemu turha, murhe väärä -
kunnia on matkan määrä,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.
Kaikki me:
Satakieli Monrepoossa.
Laulelemme kaikki koossa
kenttäpullon nektaria juoden joka mies,
vänrikki juo, välkkymiekka,
riemullinen soittoniekka,
runoilija, vääpeli ja minä, sotamies.
MAALISKUUN IDUS
Lumisessa lahopuussa
tikka takoo maaliskuussa.
Runoilijan tapaan taas ja soittoniekankin,
istuin - Lappeenrannan tiellä -
kolkon-katkeralla miellä
kolonnassa, lavetilla kenttähaupitsin.
Hymähdämme toisillemme,
monta sanaa virka emme.
Runoilija lausahtaa: "Taas maassa rauha on."
Vänrikkimme Summaan kuoli,
vääpeli on jalkapuoli,
soittoniekka sokea ja minä onneton.
MUISTOMALJA
Satakieli Monrepoossa!
Kohotamme kaikki koossa
muistomaljan vänrikille, juoden joka mies.
Riemu turha, murhe väärä,
kunnia on matkan määrä,
kunnia vain, kunnia vain, muista, sotamies.
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Kevään kevättä
On taas se aika vuodesta, jota Juhani Aho luonnehti otsikon sanoin. Ennätyshanget ovat luhistuneet ja ruskettuneet, ja koivut ja lepät ovat urvuista tuuheita. Linnut ovat aloittaneet laulukautensa, ja räystäät pisaroivat. Ihmeellisintä on kuitenkin valo, jota riittää ja riittää.
Näin runoili Otto Manninen maaliskuusta:
MAALISKUUSSA
Kuin itse aamu maaliskuun,
mi päilyi päällä hankein,
hän saapui säihkyss' aamunsuun,
kun astuin mielin ankein.
Kujeili kutri vallaton,
kimalsi kuuran kiteet.
Siit' asti sitonehet on
mua silkinhienot siteet.
Hän väikkyi luo, hän väikkyi pois,
kuin huomen hohtopilveen.
Käy vuodet, on kuin elo ois
vain väikett' unten ilveen .
Näin runoili Otto Manninen maaliskuusta:
MAALISKUUSSA
Kuin itse aamu maaliskuun,
mi päilyi päällä hankein,
hän saapui säihkyss' aamunsuun,
kun astuin mielin ankein.
Kujeili kutri vallaton,
kimalsi kuuran kiteet.
Siit' asti sitonehet on
mua silkinhienot siteet.
Hän väikkyi luo, hän väikkyi pois,
kuin huomen hohtopilveen.
Käy vuodet, on kuin elo ois
vain väikett' unten ilveen .
torstai 18. helmikuuta 2010
Päivä ja kaksi vuotta
Pieni entisen Jugoslavian maakunta Kosovo julistautui itsenäiseksi 17.2.2008 monenlaisten vaiheiden jälkeen. Kuten monesta muustakin köyhästä maasta kantautuu Kosovostakin yleensä vain huonoja uutisia. Sen sijaan tämän uuden valtion kulttuurielämästä tiedetään vain vähän. Kuvaavaa on, että suomeksi ei ole julkaistu ensimmäistäkään kosovolaista kaunokirjallista teosta, vaikka Kosovossa ilmestyy mielenkiintoista kirjallisuutta.
Seuraavan runon on kirjoittanut Azem Shkreli (1938-1997), kosovolainen kulttuuripersoona ja itsenäisyysmies, joka ei ehtinyt nähdä unelmansa toteutumista. Vaikka runoa ei pitäisikään yrittää selitellä toisille, kaikkein vähiten kääntäjän, vaan antaa runon saada lopullinen muotonsa vasta lukijan mielessä, totean, että minulle tämä runo avautui Albanian lipun näköisenä:
MUISTOSANAT LINNULLE
Se lennähti siniseen vapauteen
valo, aurinko höyhenissään,
mitä mahtoi se kirjoittaa taivaaseen
vai lensikö vain ikävissään.
Sydänpäivän kupolin särkeä voi
vasen siipi sen, länteen jatkaa.
Helle verta ja vettä Aigeian joi.
Musta lintu tekee mustaa matkaa.
Toivotan onnea ja menestystä mustalle linnulle lennollaan.
Seuraavan runon on kirjoittanut Azem Shkreli (1938-1997), kosovolainen kulttuuripersoona ja itsenäisyysmies, joka ei ehtinyt nähdä unelmansa toteutumista. Vaikka runoa ei pitäisikään yrittää selitellä toisille, kaikkein vähiten kääntäjän, vaan antaa runon saada lopullinen muotonsa vasta lukijan mielessä, totean, että minulle tämä runo avautui Albanian lipun näköisenä:
MUISTOSANAT LINNULLE
Se lennähti siniseen vapauteen
valo, aurinko höyhenissään,
mitä mahtoi se kirjoittaa taivaaseen
vai lensikö vain ikävissään.
Sydänpäivän kupolin särkeä voi
vasen siipi sen, länteen jatkaa.
Helle verta ja vettä Aigeian joi.
Musta lintu tekee mustaa matkaa.
Toivotan onnea ja menestystä mustalle linnulle lennollaan.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Hiihtäjän virsiä
Tässä parin viime päivän tunnelmia Eino Leinon sanoiksi pukemina:
"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla."
Sitä oli jo alistunut ajatukseen ainaisista mustista, liukkaista, vesisateisista talvista, ja sitten tulikin tällainen! Oli hyvä hiihdellä Hyvinkäänkylän ikuista peltoaukeaa peittävillä lumivalkoisilla lumilla, katsella kotikylää ohiliukuvana panoraamana uusista näkökulmista ja antaa muistojen tulla ja mennä.
"kun latu on aukaistu edessään"
Erittäin hyväkuntoisista laduista kaunis kiitos kaupunkimme työntekijöille. Nyt kelpaa hiihtää. Toivottavasti vanhemmat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja opettavat lapsensa hiihtämään. Omat lapseni oppivat taidon kaksivuotiaina sen ajan upeina talvina. Ja edelleen se taito rikastaa heidän elämäänsä.
"mut parempi hiihdellä yksinään"
Yksin sain hiihtää Hyvinkäänkylän pellolla. Vain kaksi vastaantulijaa koko matkalla. Täysi hiljaisuus, kevätpuolelle kääntyvän talven valo pilvien takaa, luonto unessa mutta jo havahtumassa. Sen lisäksi, että saimme tänä vuonna oikean talven, saamme myös oikean kevään.
"mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä."
Outoja ovat onnen vaiheet olleet, vaikka ovatkin tutuissa maisemissa vaihdelleet. Eikä lämpöinen liesi houkuta vieläkään tarpeeksi. Vieläkin seikkailut kutsuvat. Vieläkin latu vie minua jonnekin pois.
"käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa."
Nyt tuonkin jo tietää. Otsa hiessä on syöty leipää jo kauan, suruja on ollut samoin kuin ilojakin, ja viikatemies on tullut tuttavaksi. Mutta edelleen käy laatuun hiihtää sekä tätä Hyvinkäänkylän peltoaukeaa että sitä isompaa peltoa, jonka symboli tämä aukea on ollut minulle siitä lähtien, kun muutaman vuoden ikäisenä sen yllä kulkevaa kuuta tarkkaillessani ymmärsin, että kuu kulkee samaa vauhtia kuin hevonen - ja hevosen kuormassa minä.
"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla."
Sitä oli jo alistunut ajatukseen ainaisista mustista, liukkaista, vesisateisista talvista, ja sitten tulikin tällainen! Oli hyvä hiihdellä Hyvinkäänkylän ikuista peltoaukeaa peittävillä lumivalkoisilla lumilla, katsella kotikylää ohiliukuvana panoraamana uusista näkökulmista ja antaa muistojen tulla ja mennä.
"kun latu on aukaistu edessään"
Erittäin hyväkuntoisista laduista kaunis kiitos kaupunkimme työntekijöille. Nyt kelpaa hiihtää. Toivottavasti vanhemmat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja opettavat lapsensa hiihtämään. Omat lapseni oppivat taidon kaksivuotiaina sen ajan upeina talvina. Ja edelleen se taito rikastaa heidän elämäänsä.
"mut parempi hiihdellä yksinään"
Yksin sain hiihtää Hyvinkäänkylän pellolla. Vain kaksi vastaantulijaa koko matkalla. Täysi hiljaisuus, kevätpuolelle kääntyvän talven valo pilvien takaa, luonto unessa mutta jo havahtumassa. Sen lisäksi, että saimme tänä vuonna oikean talven, saamme myös oikean kevään.
"mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä."
Outoja ovat onnen vaiheet olleet, vaikka ovatkin tutuissa maisemissa vaihdelleet. Eikä lämpöinen liesi houkuta vieläkään tarpeeksi. Vieläkin seikkailut kutsuvat. Vieläkin latu vie minua jonnekin pois.
"käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa."
Nyt tuonkin jo tietää. Otsa hiessä on syöty leipää jo kauan, suruja on ollut samoin kuin ilojakin, ja viikatemies on tullut tuttavaksi. Mutta edelleen käy laatuun hiihtää sekä tätä Hyvinkäänkylän peltoaukeaa että sitä isompaa peltoa, jonka symboli tämä aukea on ollut minulle siitä lähtien, kun muutaman vuoden ikäisenä sen yllä kulkevaa kuuta tarkkaillessani ymmärsin, että kuu kulkee samaa vauhtia kuin hevonen - ja hevosen kuormassa minä.
perjantai 12. helmikuuta 2010
Ystävälle ja vuorille
Ystävänpäivän aattona Ystävän laulu. Vladimir Vysotskin balladi kestänee vielä tämän minunkin käännökseni:
YSTÄVÄN LAULU
Jos et äkkiä tiedäkään,
voitko luottaa sä ystävään,
hyvä onko vai huono lie,
hänet vuorille vie.
Samaan köyteen kiinnittykää,
kohti huippua lähtekää.
Vuorta kanssansa kiiveten
tietää saat sinä sen.
Jos hän alkuunsa väsähtää,
taikka otteensa heltiää,
jäätiköllä jos valittaa,
jalka kun lipsahtaa,
tiedät: vierelläs vieras on,
hän on vuorilla tarpeeton,
siellä häntä ei kaivata,
muistella lauluissa.
Jos hän ääneti nousee vain,
purren hammasta, jurottain,
vaikeroi, kun luiskahdat sä,
mutta ei hellitä.
Koko matkan jos seuraa hän,
silloin tunnistat ystävän,
luotat huipulle päästyäsi
häneen kuin itseesi.
YSTÄVÄN LAULU
Jos et äkkiä tiedäkään,
voitko luottaa sä ystävään,
hyvä onko vai huono lie,
hänet vuorille vie.
Samaan köyteen kiinnittykää,
kohti huippua lähtekää.
Vuorta kanssansa kiiveten
tietää saat sinä sen.
Jos hän alkuunsa väsähtää,
taikka otteensa heltiää,
jäätiköllä jos valittaa,
jalka kun lipsahtaa,
tiedät: vierelläs vieras on,
hän on vuorilla tarpeeton,
siellä häntä ei kaivata,
muistella lauluissa.
Jos hän ääneti nousee vain,
purren hammasta, jurottain,
vaikeroi, kun luiskahdat sä,
mutta ei hellitä.
Koko matkan jos seuraa hän,
silloin tunnistat ystävän,
luotat huipulle päästyäsi
häneen kuin itseesi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)